Valittavat äänet olivat herättäneet intiaanien huomion ja pian huomasivat he salaperäisen olennon: kun he sitten havaitsivat punaisen sydämen hänen rinnassaan huusivat he: "Metsien kummitus!" ja juoksivat päistikkaa pakoon.
Yksi ainoa jäi seisomaan: Musta Kotka, Dakotaintiaanien päällikkö. Kun hän näki Punasydämen muisti hän lemmittynsä, Julman Korppikotkan ja julma kostonhalu heräsi hänessä.
"En pelkää sinua, sinä sen peto!" huusi hän uhkaavasti. "Muutama silmänräpäys vaan — ja Musta Kotka on laahaava sinut leiriinsä ja antava sinut leluksi lapsille".
Hän heilutti tomahawkiaan; raskas ase lensi kiivaasti hänen kädestään ja — hyvin tähdätty kuin se oli — olisi se varmaan sattunut Edmundiin. Mutta tämä, joka seurasi intiaanin pienimpiä liikkeitä hypähti tappokirveen ilmassa singahtaessa nopeasti syrjään. Kirves tarttui puuhun aivan lähelle Rudolfia, Silloin kohotti Edmund pyssynsä ja seuraavana silmänräpäyksenä kaatui Musta Kotka hengettömänä maahan. Oiva ampuja kiiruhti hänen luokseen, piirsi punaisen sydämen hänen rintaansa, mursi hänen pyssynsä rikki ja palasi Rudolfin luo.
"Tämä on, kuten toivon, metsien kummituksen viimeinen uhri!" sanoi hän, riisuessaan kummituspuvun päältään. "Punasydän ei enää ole olemassa, mutta on kumminkin elävä intiaanien muistossa".
Edmund ei erehtynyt. Hänen ei enää tarvinnut pukeutua kirjailtuun peikkopukuunsa, sillä koko jäljellä olevalla matkallaan eivät he tavanneet ainoatakaan intiaania.
He pääsivät onnellisesti Miniwaka-järvelle ja asettuivat asumaan Rudolfin hirsimajaan. Täällä viettivät he onnellista elämää, harjoittivat metsästystä ja elivät sovussa ja rauhassa intiaanien kanssa, jotka pitivät uljaista metsästäjistä eivätkä suinkaan aavistaneet, että vanhempi heistä kerran oli ollut heidän niin pelkäämä, salaperäinen " Punasydän ".