Ensimmäinen päivä kului vastuksitta. Etsittyään itselleen tiheässä pensaikossa mukavan lepopaikan ja syötyään viimeisen lihakimpaleen, joka heillä vielä oli, panivat he maata. Varhain seuraavana aamuna läksivät he taas eteenpäin.
Nälkäisinä kokivat he päästä ampumamatkan päähän jostakin metsänriistasta. Silloin huomasivat he metsänkauriin, jonka Rudolf ampui ja he lähenivät kuollutta eläintä, joka oli tarjoova heille hyvänmakuisen paistin. Mutta samassa kuului hirveä kiljunta ja noin kymmenkunta intiaania hyökkäsi veljeksiä vastaan.
"Älä ammu, Rudolf!" huusi Edmund. "Siten me hyödyttämättä itseämme vaan yhä enemmän ärsyttäisimme heitä. Paetkaamme kernaammin!"
Rudolf totteli, kääntyi ympäri ja juoksi veljensä seuraamana tiheään, melkein läpipääsemättömään pensaikkoon. Välittämättä siitä, että terävät piikit ja oksat repivät heidän vaatteensa ja ihonsa, juoksivat he yhä edemmä pensaikkoon. Intiaanit seurasivat kiljuen heidän jäljissään.
Valkoihoisten miesten asema oli sangen vaarallinen, koskapa pensaitten oksat olivat niin tiheässä, että veljekset vaan hitaasti ja kirveen avulla voivat raivata tietä itselleen; takaisin he eivät myöskään voineet kääntyä, elleivät tahtoneet joutua punaihoisten kynsiin. Painautuen maata vastaan kuulostivat he tykyttävin sydämin intiaanien kauheita huutoja ja kirkunaa.
Äkkiä puhkesi Edmund sanomaan: "Veljeni, minä tiedän keinon, joka varmaan pelastaa meidät! Avaa joutuisaan matkalaukkuni!"
Rudolf ei heti käsittänyt tarkoitusta, mutta totteli kumminkin. Vasta kun hänen veljensä kiireesti otti esille sauvan ja valkoisen puvun, ymmärsi hän sen.
Edmund vetäisi maalatun puvun yli sauvan, jonka hän kiinnitti vyöhönsä, sitten pisti hän kätensä kahteen puvun alareunassa olevaan reikään ja tarttuen soittokoneeseen? ja pyssyynsä kulki hän eteenpäin seuraten intiaanien liikkeitä puvussa olevien silmäreikien kautta. Sukkelaan työnsi hän nyt sauvaa ylemmä — ja samassa näkyi pensaikosta korkeakasvuinen, valkea haamu, joka valittavia ääniä päästäen reippaasti läheni punaihoisia.
Tuskin uskaltaen hengittää, seurasi Rudolf uhkarohkean miehen liikkeitä, valmiina heti paikalla ampumaan, jos vaara uhkasi.
Hänen apuaan ei kumminkaan tarvittu.