Sitten vaikeni hän hetkiseksi, mutta tarttui nyt Edmundin käteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi: "Rakas veli, mitä sinä nyt aiot tehdä kun olet löytänyt minut?"
"Mitäs muuta kuin että jatkan alotettua työtäni!" huudahti Edmund intohimoisesti. "Noille punaihoisille pedoille tapahtuu vaan oikeus kun ne lopetetaan sukupuuttoon. Vanhempani olivat enemmän arvoiset kuin sata tuollaista raakalaista enkä minä lähimainkaan ole vienyt henkeä niin monelta! Sentähden aion edelleenkin olla 'Metsien kummituksena'; ja sinä, Rudolf, voisit olla minulle työssäni avullisena".
"Siihen en minä rupea, rakas veljeni", sanoi Rudolf päättäväisesti, "Minä rakastan sinua niin että mielelläni uhraisin henkenikin edestäsi, mutta murhamieheksi en sittenkään antaudu".
"Kertoessasi taisteluistasi intiaanien kanssa olet kumminkin sanonut, että olet tappanut useita punaihoisia!" huudahti Edmund, johon hänen veljensä sanat olivat tehneet ikävän vaikutuksen.
"Totta kyllä — mutta ainoastaan henkeni puolustukseksi, Henkeni oli vaarassa ja sentähden puolustauduin minä. Sinä taasen, veljeni — älä nyt suutu minuun — olet joutunut väärälle uralle, sillä sinä tapat eroitusta tekemättä. Intiaanit ovat tosin ilkeitä ihmisiä, joilla on raa'at tavat ja he vihaavat valkoihoisia, mutta he ovat kumminkin lähimmäisiämme eivätkä suinkaan olisi niin verenhimoisia, elleivät eurooppalaiset siirtolaiset olisi heitä niin sortaneet. Vanhempaini kuolema katkeroittaa myöskin minua sanomattomasti, enkä tiedä mitä tekisinkään saadakseni heidät eloon takaisin, mutta kostaa heitä sitä en taida. Jospa minulla olisikin mahti tappaa tuhansia punaihoisia heidän tähtensä — en suinkaan minä sen kautta voisi herättää vanhempiani henkiin? Älä myös unhoita, rakas veli, että kosto on Jumalan!"
Edmund painoi päänsä alas ja muuttui miettiväksi. Vihdoin sanoi hän: "Tahdon tarkoin punnita sanojasi ja huomenaamuna ilmaista sinulle päätökseni".
Loppu.
Kaksi valkoihoista miestä on matkalla aarniometsässä. Toinen, jonka kasvoja tuuhea parta peittää, kantaa vasemmassa kädessään pitkää matkalaukkua ja on heittänyt lyhyen aseensa — ilmapyssyn — oikealle olalleen. Hänen matkatoverinsa on nuorempi ja hänellä on kalpeat kasvot, joissa monin paikoin on mustelmia. Hänen otsassaan punoittaa vasta umpeenmennyt arpi. Hänelläkin on aseet, nimittäin kivääri — ja kuten vanhemmallakin — pitkä puukko vyöllä.
Me tunnemme heidät. He ovat veljekset Edmund ja Rudolf Wigth.
Edmund oli päättänyt olla sen enempää ahdistamatta punaihoisia ja asettua asumaan veljensä majaan Miniwaka-järven rannalle, josta he sitten yhdessä retkeilisivät metsälle. Niinpian kuu Rudolf oli jotakuinkin voimistunut, olivat veljekset lähteneet luolasta "Valkoisella kalliolla".