Kun heidän ilonsa oli jonkun verran tyyntynyt, pesi Edmund huolellisesti veljensä haavat ja sitoi ne; sitten sytytti hän tulen kahden kiven väliin ja paistoi sillä kaksi kyyhkystä, jotka veljekset hyvällä ruokahalulla söivät. Kun he olivat virkistäneet itsensä raittiilla lähdevedellä, istuutui Edmund Rudolfin viereen ja kertoi pitäen hänen kädestään kiinni, mitä hän oli kokenut.
Kun intiaanit olivat laahanneet hänet leiriinsä niin viskasivat he hänet sidottuna erääseen wigwam'iin kiduttaakseen hänet seuraavana päivänä kuoliaaksi. Vangin onnistui kumminkin hangata nuorat, joilla hänet oli sidottu, rikki ja pääsi onnellisesti teltasta, tukittuaan suun siltä sotilaalla, joka oli siinä vahtina.
Kiireimmän kautta paettuaan leiristä, harhaili hän muutamia päiviä autiossa seudussa elättäen itseään kasveilla, koskapa hänellä ei ollut pyssyä metsänriistaa ampuakseen. Hurjaluontoinen kun oli, päätti hän kumminkin mielessään kostaa intiaaneille.
Päästyään monien vaivalloisuuksien jälkeen ihmisten pariin, pyysi hän eräältä varakkaalta farmarilta pyssyn ja muutamia patruunia ja seurasi sitten Smokyhill-joen juoksua itään, kunnes hän tuli Missouri-valtioon ja vihdoin S:t Louis nimiseen kaupunkiin. Täällä onnistui hänen päästä erään liikkeen palvelukseen ja kun hän oli säästänyt hiukan rahoja, yritti hän toteuttaa sen tuuman, jota hän oli mietiskellyt harhaillessaan Arkansasin tasankomailla. Kaikkea romantillista ihaillen päätti hän nyt oikein salaperäisellä tavalla kostaa intiaaneille sen minkä nämät olivat tehneet hänen vanhemmilleen sekä hänen veljelleen Rudolfille. Tätä tarkoitusta varten osti hän itselleen valkoisen, vedenpitävän palttinaisen puvun sekä tukevan sauvan, jota voi pidentää ja sisäkkäin työntämällä lyhentää.
Varustettuaan itsensä oivallisella ilmapyssyllä ja melkoisella määrällä kuulia ynnä muilla kapineilla, pani hän kaikkityyni pitkään matkalaukkuun ja läksi St. Louisestä. Kun hän tuli Kansasiin takaisin suuntasi hän matkansa intiaanien alueelle. Salaa vetäisi hän kirjaillun puvun, jolle hän oli maalannut punaisen sydämen, yllensä sauvan varaan, pitensi tätä ja näyttäytyi tällä tavoin taikauskoisille intiaaneille ja herätti heissä suurta pelkoa.
Ilmapyssyllään, joka ei aikaansaanut mitään paukausta, ampui hän sopivassa tilaisuudessa jonkun intiaanin ja maalasi aina punaisella savella sydämen kuvan uhrinsa rintaan. Suurentaakseen salaperäisen menettelynsä vaikutusta oli hänellä tapana soittaa omituista konetta, josta läksi vaan valittavia ääniä.
Täten kosti hän ja kohta pelkäsivät kaikki punaihoiset hirveästi "metsien kummitusta", jota he kutsuivat; Punasydämeksi.
Aluksi uskalsi yksi ja toinen intiaani ampua haahmua, mutta onneksi ei hänelle siinä koskaan sattunut vahinkoa. Intiaanit luulivat sentähden, että Punasydän oli haavoittumaton ja pelkäsivät siitä syystä haahmua yhä vaan enemmän.
Kun Edmund täten harhaili intiaanien alueella haki hän itselleen aina hyviä piilopaikkoja, joista käsin hän läksi salaperäisille retkilleen. Muonavaroja ei häneltä koskaan puuttunut, metsissä oli niitä yltäkyllin.
Kun Edmund oli lopettanut kertomuksensa kävi Rudolf hyvin miettivän näköiseksi. Hetkisen kuluttua katsoi hän veljeensä ja sanoi hyvin vakavasti: "Minäkin olen kuullut puhuttavan metsien kummituksesta ja minusta oli heti kohta kuin jos se olisikin joku valkoihoinen, joka tahtoi kostaa intiaaneille jotakin heidän tekemää konnantyötä. En minä koskaan olisi kumminkaan voinut uskoa, että tämä kostaja olisi ollut semmoinen sydämeni ystävä kuin veljeni Edmund on".