Eräänä iltapäivänä loimusi aika nuotio Dakota-intiaanien leirissä vuolaasti virtaavan puron oikealla rannalla. Lähellä olevalle tasangolle kokoontuivat kohta kaikki kylän miehet. Alipäälliköt ja merkittävimmät sotilaat asettuivat ympyrään nuotion ympärille ja tuijottivat synkin katsein tuleen. Ei kukaan uskaltanut lausua sanaakaan; ison joukon äänettömyys näkyi ennustavan jotakin salaperäistä.
Äkkiä käänsivät useimmat kasvonsa kohti erästä isoa Wigwamin[wigwam — intiaanien teltanmuotoinen maja], josta jättiläismäinen mies juuri astui ulos. Hänellä oli hartioillaan pedon nahka; joukko ihmisten kuivuneita päänahkoja, tupakka-kukkaro, pussillinen kuulia ja ruutia, pitkä puukko ja lyhyt nylky-veitsi olivat kiinnitetyt hänen vyöhönsä. Olallaan kantoi hän oivaa kaksipiippuista pyssyä ja oikeassa kädessään heilutti hän raskasta tomahawkia eli tappokirvestä. Pitkät kotkansulat, jotka olivat hänen tukassaan, ilmaisivat hänen olevan ylimmäisen päällikön.
Hitain askelin läheni päällikkö sotilasjoukkoansa, astui nuotion ääreen ja istuutui alipäällikköjen viereen.
Eräs nuori sotilas tarjosi hänelle täytetyn piipun ja pani pienen kekäleen koppaan tupakan päälle. Päällikkö vetäisi muutamia savuja ja antoi sitten piipun lähimpänä olevalle punaihoiselle. Tämäkin vetäisi muutaman savun ja ojensi sen sitten naapurilleen, niin että jokainen nuotion ääressä istuva sotilas sai vuoroonsa sitä polttaa.
Nyt nousi päällikkö ylös ja alkoi kaikkien tarkkaavaisesti kuunnellessa puhua: "Dakotan urhoolliset sotilaat!" sanoi hän. "Musta Kotka on kutsunut teidät neuvottelu-nuotion ääreen kuullakseen teidän, heimomme kokeneimpien miesten mieltä. Pojaltaan Julmalta Korppikotkalta on Musta Kotka saanut kuulla tärkeän uutisen. Sallittakoon sen tähden Julman Korppikotkan kertoa, mitä hän on havainnut!"
Häikäilemättä suostui intiaanien neuvoskunta siihen, ja Mustan Kotkan viittauksesta astui toisten joukosta aseestettu nuori mies, jolla jo oli voitonmerkkeinä muutamia päänahkoja vyötäröillään ja jonka koko olemus huokui hurjaa taistelunintoa.
Päällikkö silmäsi mielihyvällä uljasta nuorukaista, joka solakkana kuni honka asettui nuotion ääreen.
"Julma Korppikotka kertokoon, mitä hän on huomannut!" huudahti vanhin alipäälliköistä.
Muutamat sotilaat yhtyivät tähän kehoittavin hugh -huudoin, mutta päällikön ankara katse sai heidät kohta vaikenemaan.
"Julma Korppikotka harhailee mielellään metsissä metsänriistan ajossa", sanoi nuorukainen kaikuvalla äänellä. "Eräänä iltana läksi hän metsälle. Ajaen metsänkaurista takaa tuli hän valkoiselle kalliolle, missä Suuren Käärmeen hauta on. Samassa juoksi eläin läpipääsemättömään pensaikkoon, Uutta Julma Korppikotka ei pelkää ohdakkeita ja aikoi sentähden kiiruhtaa metsänkauriin jälkeen. Yht'äkkiä kuului ylhäältä valittava ääni ja samassa näyttäytyi Julmalle Korppikotkalle hirvittävä kummitus, joka oli kaksi kertaa niin iso kuin tavallinen ihminen, se oli aivan valkoinen ja sillä oli pyssy kädessä. Julmalla Korppikotkalla on terävät silmät; hän huomasi sentähden heti kohta sen punaisen sydämen, joka oli kummituksen rinnassa. Vaikka se oli kauhean ja peljättävän näköinen, niin ei Julma Korppikotka säikähtänyt, vaan kohotti pyssynsä ja tähtäsi salaperäistä olentoa vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti laukasta, niin lensi pyssy hänen käsistään ja tuo salaperäinen kummitus oli kadonnut. Julman Korppikotkan pyssyä ei enää voinut käyttää, sillä sen perä meni pirstaleiksi; muutoin olisi Julma Korppikotka varmaan ottanut kummituksen kiinni".