Kun kerskaileva intiaani oli lopettanut puheensa, otti hän esiin tuliluikkunsa ja ojensi sen vanhimmalle alipäällikölle. Tämä tutki sitä ja sanoi hetkisen kuluttua kolealla äänellä: "Julman Korppikotkan pyssyn on kuula, joka on lähtenyt toisesta tuliluikusta, vioittanut. Ja tämä kuula on lähtenyt amerikkalaisten metsien kummituksen, 'Punasydämen' pyssystä".
Jo päällikön nuoren pojan puhuessa oli sotilaissa voinut huomata suurta levottomuutta, niin että he tuskin taisivat hillitä itseään. Mutta kun alipäällikkö nyt lausui sanan "Punasydän" kuului moniääninen kauhunhuuto: "Metsien kummitus! Voi punaihoisia sotilaita! Manitou [Manitou = suuri henki = intiaanien palvelema jumaluusolento] on hyljännyt lapsensa!"
Musta Kotka katsoi halveksuen sotilaihin ja huudahti: "Ne, jotka noin kirkuvat, eivät ole sotilaita, vaan polonalaisia ämmiä!"
"Julma Korppikotka nauraa jäniksenkoiville!" huusi päällikön poika ja rupesi nauraa hohottamaan.
Kaikki alipäällikötpä nuhtelivat ilakoitsevaa nuorukaista, joka häveten kiiruhti toisten joukkoon.
Mustaa Kotkaa harmitti se, että hänen lemmittyänsä oli julkisesti nuhdeltu, mutta hän ei taitanut kumminkaan asialle mitään, koskapa nuorukaisella ei ollut oikeutta käyttäytyä sillä tavoin heimon vanhinten edessä.
Nuotion ääressä istuvat intiaanit puhkesivat nyt vilkkaasti keskustelemaan ja päällikkökin otti siihen osaa. Taaempana yhdessä ryhmässä soivista sotilaista ei yksikään kuullut sanaakaan, mutta Mustan Kotkan kiivaista eleistä päättäen voitiin kumminkin arvata, ett'ei päällikkö ollut samaa mielipidettä kuin Dakotaheimon neuvoskunta.
Vihdoin nousi vanhin nuotion ääressä istuvista alipäälliköistä seisoalleen ja sanoi vakavasti: "Sotilaat puhuivat totta: Manitou on hyljännyt lapsensa. Nyt näyttäytyy Dakotan mailla metsien kummitus 'Punasydän', joka on punaihoisen kansan verivihollinen. Jo monta vuotta sitten alkoi tämä henki pelinsä intiaanien keskuudessa, eivätkä nämät mahda hänelle mitään. Monta, niin, monta monituista sotilasta on hän jo passittanut ikivihreille metsästysmaille, tappaessaan heidät tuliluikullaan, joka ei koskaan petä. Naapureimme alueilla on jo löydetty lukuisia ruumiita, joiden rinnassa on merkkinä ollut punainen sydän, metsäin kummituksen puumerkki. Tähän saakka on Dakota-intiaanien maa ollut rauhoitettuna tämän kauhistuttavan hengen käynneiltä, ja alipäälliköt toivovat sentähden, ettei 'Punasydän' ole vaativa uhrejaan täältä. He hylkäävät sentähden urhoollisen päällikkönsä Mustan Kotkan neuvon, että tätä henkeä vastaan tehtäisiin hyökkäys, johon heimon urhokkaimmat sotilaat ottaisivat osaa. Dakota-intiaanit ovat pelkäämättömiä miehiä eivätkä suinkaan pelkää vaaroja, mutta metsien kummitukselle he eivät taida mitään ja heidän verensä vuotaisi turhaan".
Äänekäs "hugh"-huuto sai ilman värähtelemään ja sotilaitten kasvoista voi nähdä, että he olivat hyvin tyytyväisiä tähän päätökseen.
Ainoastaan päällikkö ja hänen poikansa näyttivät nyrpeiltä.