"Kurjat raukat!" murisi Musta Kotka. "Kerran olette vielä katuvat raukkamaista leväperäisyyttänne!"
"Punasydämen" ensimmäinen uhri.
Kaksi päivää neuvottelun jälkeen astui nuori sotilas "Haukka" leiristä ja läksi aarniometsään. Hänen tarkoituksensa oli tappaa jotakin metsänriistaa, josta hänen nuori vaimonsa olisi voinut laittaa päivällisaterian. Varovasti tutki hän sammaleen peittämää maata löytääkseen jotakin jälkeä. Mutta kuinka kauvan hän hakikaan, ei hän voinut sellaista huomata, ei ainakaan ison ja arvokkaan eläimen jälkiä; siellä täällä näkyi kyllä jälkiä, mutta ne olivat pienten petoeläinten, kuten näätien, kettujen y.m. tekemiä.
Tämä vastoinkäyminen teki hänet alakuloiseksi, sillä ei siinä kylläksi, että hän jäi paistinlihaa vaille, vaan hän oli joutuva naurunkin alaiseksi, sentähden että hän — kuulu metsämies — oli pakoitettu palaamaan tyhjin toimin leiriin. Senpätähden päätti hän olla kotiin lähtemättä, ennenkun hän oli ampunut metsänkauriin tahi hirven.
Kahta tarkemmin tutki hän nyt maanpintaa ja tutkisteli pensaikot, ehken piili niissä sittenkin saalis. Mutta yhä vaan oli onni hänelle yhtä vastainen. Useita tunteja oli hän jo kulkenut aarniometsää, levähtämättä ja huolimatta siitä, että häntä vaivasi nälkä ja jano — sillä hän oli tottunut pitkiin marsseihin ja vaivoja näkemään ja siten poistui hän yhä kauvemma leiristään.
Vihdoin tuli hän pienelle avonaiselle paikalle, josta melkoisen korkea ja jyrkkä kiiltävän valkoinen kalkkikerroksinen kallio kohosi. Sen lähellä oli pieni kumpu, jonka huipulla oli maahan isketty keihäs, jossa muutamia päänahkoja riippui.
"Valkoinen kallio — Suuren Käärmeen hauta!" sanoi Haukka itsekseen ja katsoi kammoksuen tätä hautauspaikkaa, joka oli omistettu Dakotaintiaanien urhokkaalle päällikölle, joka niin useassa taistelussa oli voiton vienyt ja joka ei koskaan ollut haavoittunut, kunnes vihdoin tapaturma — hän katkaisi kaulansa kerran kun hänen hevosensa kaatui — lopetti hänen päivänsä.
Äkkiä muistui hänen mieleensä se kertomus, jonka intiaanipäällikön poika oli kertonut, ja vaikka hän oli rohkea niin vapisutti häntä nyt kumminkin. Sillä juuri tällä paikallahan oli Julmalle Korppikotkalle näyttäytynyt metsien kummitus, tuo kaikkia punaihoisia vainoova, salaperäinen henki, joka tappoi äänettömällä laukauksella ja joka merkitsi punaisella sydämellä uhrinsa rinnan. Ajatteles, jospa hän juuri nyt olisikin tässä! Varmaan oli Maukka silloin kuoleman oma, sillä ei kukaan voinut "Punasydäntä" vastustaa. Mutta kohta hän rohkaisihe.
"Kukapa kumminkin voi tietää, missä 'Punasydän' nyt on! Arvattavastikaan hän ei pysyttelehe kaksi päivää peräkkäin samoilla paikoilla, varsinkaan ei, koska hän varsin hyvin tietää, että intiaanit harvoin käyvät hautausmailla. Ei, sehän ei suinkaan voisi olla eduksi sellaiselle olennolle, joka niin kiihkeästi etsii tilaisuutta tappaakseen niin monta punaihoista kuin suinkin!"
Näin tuumien astui Haukka avonaiselle paikalle. Varmuuden vuoksi otti hän pyssyn olaltaan ja pysyttelihe valmiina ampumaan milloin tahansa. Kohta oli hän "Valkoisen kallion" juurella ja alkoi sitä kiertää. Samassa oli hänestä, kuin joku puhuisi tuolla ylhäällä. Henkeään pidättäen painautui hän kalliota vastaan ja kuulosti tarkkaan.