Todellakin silloin tällöin eroitti hän valittavan äänen, jota hän ei voinut ymmärtää. Uteliaisuus heräsi hänessä ja hän alkoi — ajattelematta äskeisiä pelkoaan — kiivetä ylöspäin. Hän teki sen niin varovaisesti, ettei pieninkään kivi ruvennut vierimään. Valittavat, oudot äänet kävivät yhä selvemmiksi. Sangen väsyksissä oli hän päässyt melkein kallion huipulle, kun äänet lakkasivat kuulumasta, Hän piiloutui ulkonevan lohkareen taakse. Samassa kuuli hän nyyhkytystä, joka hänen mielestään tuli jostakin läheltä ja hän tuli siitä siihen päätökseen, että hän oli saavuttamaisillaan tarkoituksensa.
Jotta häntä ei voisi huomata ryömi hän nyt mahallaan ja hiipi siten yhä ylemmä. Kalliossa huomasi hän nyt pienen aukon, josta salaperäiset valittavat äänet taas kuuluivat.
Piiloutuneena kallionlohkareen taakse kurotti Haukka nyt päätään nähdäkseen vieläkin paremmin. Hetkiseksi oli hänestä kuin jos miehinen valkoiseen pukuun puettu olento olisi näyttäytynyt aukossa; hän ei kumminkaan voinut päästä selville siitä josko se ei ollut pelkkää mielikuvitusta vaan. Valittavat äänet taukosivat kuulumasta ja nuori intiaani kohottautui hiukkasen. Äkkiä kaatui hän nyt, hänen kasvonsa peittyivät vereen, hänen rintansa korahteli ja ruumis luuhistui kokoon ja — Haukka heitti henkensä.
Hetkisen kuluttua näyttäytyi jotain valkoista aukossa. Äkkiä nousi se pystyyn ja kalliolla seisoi nyt pitkä, valkoinen olento lyhyt pyssy kädessä. Rinnan kohdalla oli hänellä punainen sydän. Laahustavin askelin läheni olento ruumista ja silmäsi sitä hetkisen. Sitten lankesi se polvilleen ja pyyhkäisi toisella kädellään intiaanin rintaa, jossa nyt näkyi iso, vaalean punainen sydämen kuva. Taasen noustuaan tarttui olento ruumiiseen ja laahasi sen kalliolta alas.
Kun se oli ehtinyt metsänaukon rinteeseen, jätti se kuolleen Haukan pensaan juurelle, taittoi intiaanin puukon kiveen ja pani sen jälleen kuolleen viereen, jonka jälkeen se taasen läksi kalliolle.
Tultuaan sinne huomasi se intiaanin pyssyn, joka oli rauniolla. Muutama isku kallionseinään ja ase oli käyttämätön. Olento laskeusi vielä kerran alas aukeamalle, laski murskatun pyssyn ruumiin viereen ja kiipesi sitten uudelleen kalliolle, jonka aukon kohdalla se äkkiä pienenemistään pieneni ja hävisi kohta alla olevaan luolaan, josta hetkisen kuluttua kuului omituinen valittava ääni, kuin jos se olisi jostakin soittokoneesta lähtenyt.
Haukan nuori vaimo odotti levottomana miehensä takaisintuloa, hän ei kotiutunut myöhään yölläkään. Kuu hän ei seuraavana aamunakaan ollut palannut, läksi vaimo päällikön luo ja ilmoitti hänelle, ettei Haukka vielä ollut palannut metsältä. Musta Kotka päätti, että Haukkaa odotettaisiin puolipäivään asti. Mutta kun tätä ei vielä silloinkaan näkynyt eikä kuulunut, lähetti hän viisi sotilasta kadonnutta etsimään. Haukan vaimo pyysi saada seurata heitä, mutta Julma Korppikotka käännytti hänet tylysti takaisin, käskien hänen jäädä kotiin, koskapa sotilaitten ei ollut soveliasta kulkea naisten seurassa.
Hakijat haaraantuivat eri tahoille metsään ja tähystelivät tarkkaavaisina maata siten löytääkseen Haukan jäljet. Vihdoin onnistui Julman Korppikotkan huomata mokkassiini -jalkineen tekemät tuoreet jäljet, joita he sitten seurasivat.
Aurinko oli jo mailleen menemäisillään kun etsijät ehtivät metsänaukeamalle valkoisen kallion luona.
Äkkiä huudahti eräs sotilaista: "Haukka!"