— Tuommoinen huomaavaisuus on minulle mieleen! virkkoi Semjon Silytsh itsetyytyväisesti pojalle. Olet tullut käsittämään, että sellaisista leikeistä on jo aika luopua ja että on koetettava perehtyä isän asioihin. Eikä isäsikään tällä välin ole tiedotonna torkkunut: olen katsonut sinulle morsiamen.
Iwan Semjonowitshin muoto meni yhtäkkiä synkäksi.
— Turhaan kiitätte huomaavaisuuttani… Minä en ymmärrä teitä, ettekä te ymmärtäneet minua.
— Kuinka en ymmärtänyt? Vai luuletko, että isäsi alkaa käydä vanhuuttaan höperöksi?… Ymmärrän hyvinkin, että koulutyö on alkanut sinua ikävystyttää ja että olet ajatellut luopua siitä!
— Ei, isä, ei ensinkään niin! Nämä kolme vuotta, jotka olin opettajan toimessa, ovat minusta elämäni onnellisimmat vuodet… Enkä olisi kouluani jättänyt ollenkaan, ellei olisi asevelvollisuus suoritettavana. Minun on tänä vuonna mentävä sotapalvelukseen.
— Mitenkä sotapalvelukseen? kysyi Gwozdilin harmistuneesti. — Mitä sinä loriset? Vai oletko unhottanut kuitin?
— En ole unhottanut; mutta asia on niin, että sitä kuittia ei minulla ole ollut enää kaukaan aikaan.
— Ku…uinka? Eikö ole? Missä se sitten on?… Hävinnytkö?… Varastettu!… Vai oletko myynyt?
— En. Annoin sen ilmaiseksi eräälle talonpoikaisystävälleni. Hänen poikansa…
— Mitä sanot? Kuinka sinä uskalsit?… Kenenkä luvalla sinä!? Talonpojan moukalle antoi todistuksen! Tiedäthän että se maksoi viisituhatta ruplaa…