— Agitaattori, lausui Dwukrajew juhlallisesti: — vieläpä hyvin vaarallinen… Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani — niin minä hänet heti otan isällisiin kouriin!
Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja nurjaksi.
Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä; turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja saappaat olivat jalan mukaiset.
Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan, hän vastasi:
— Minun tekee mieli palvella sotamiehenä…
Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.
Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin perehtynyt — oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja ja nopeita voittoja… Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään" luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen, ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen "prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.
Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt, ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus- anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin… Ja päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat kysymykset:
— Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?
— Hyvin, herra aliratsumestari.