— Minut on tuomittu kuolemaan — kai sinä sen jo tiedät?… Mutta luotan Jumalan armoon… Syyllinen en ole!… Kuka murhaaja on — en tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin auttaa häntä — itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan… Minua sitten syytettiinkin!… Hän teki väärin minulle, olipa julmakin minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi — kaikki kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan pahalla… Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa…! Nyt olen nähnyt sinut — olen kertonut sinulle kaikki… Sinä siis tiedät!
Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.
— Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: — minun täytyy pyytää teitä poistumaan… Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä viipyä.
Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi… Hänen mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä, tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille — prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä lienee ollut — että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole murhaaja… Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli, ja kaikki heti häntä ymmärtävät…
— Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa kuiskaavan: — ja antakaa anteeksi… tahalliset ja heikkoussynnit…
Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi hänen jääkylmiä käsiään.
"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.
— Hyvästi… ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein kuulumattomiin.
— Kaikki on lopussa — kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen penkille.