— Suvaitsitteko soittaa? kysyi Gwozdilinilta palvelija, joka samassa astui sisään.
— Niin, niin. Käske valjastamaan vaunujen eteen… Ja sihteeriltä kysy, ketä siellä odottaa vastaanottohuoneessa… Ellei ole tärkeätä asiaa, niin tulkoot seuraavalla kertaa… Jos on kirjeitä ja anomuskirjoja kellä, niin ottakoon pois: Katsotaan… Ja että, muka, pyydän anteeksi…
Semjon Silytsh pengasteli pöydällään, otti hopeaiselta tarjottimelta Moskovan pörssin kurssiluettelon ja ennätti häthätään silmätä muutamia rivejä, kun kabinettiin astui hänen kotisihteerinsä, pitkäkasvuinen ja solakkavartinen, miellyttävän näköinen nuori mies, kultaiset silmälasit nenällä, puku viimeistä muotia. Hän jäi kunnioittavaisesti ovensuuhun seisomaan, paperitukku kainalossa ja nimikortti kädessä, odottaen milloin Gwozdilin lopettaa lukemisen.
— Antakaa tänne paperit, herra Pokrowski! kääntyi Semjon Silytsh sihteerin puoleen. — Joko toimititte pois kaikki?… Tänään ei ole aikaa heidän kanssaan… Pitää joutua pörssiin.
— Toimitin, niinkuin suvaitsitte käskeä, vastasi sihteeri. — Pyytäjät sain kaikki tiehensä; anomuskirjat ja paperit korjasin pois. Yksi eronsaaneita kenraaleja ei vaan ollut ensinkään tyytyväinen; sanoi, että juoksutatte suotta-aikojaan…
— No, ei hän mikään niin suuri herra ole! Kohta itsekin päästään "ylhäisyydellisten" joukkoon! Joutaa hän käydä liian kerran, jos on rahan tarpeessa…
— Ja sitte vielä jäi yksi herrasmies, pyysi jättämään korttinsa teille…
— Mikä herrasmies! puhkui Gwozdilin kiukustuneena. — Pahus hänet vieköön! Sanoinhan minä teille, etten ota vastaan ainoatakaan pyytäjää enää — pörssiin on lähdettävä!… Ja te siinä korttinenne!…
Sihteeriä hytkähytti.
— Te erehdytte! Ei hän ole pyytäjiä ollenkaan… Niin käski sanoakin teille. Sanoi: maanmies ja isäntänne vanha ystävä olen…