Heilt' isä kuoli. Talokin
Veloista pian myytihin,
Ja äiti vihdoin torppaseen
Sai muuttaa lapsineen.
Tuo hurskas äiti, hyvillään
Hän lausui kesken köyhyyttään:
»Vaikk' isän meiltä kuolo vei,
Ei Luoja hylkää, ei!»
Hovissa suurest' elettiin,
Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;
Tuo rikas naapur' armoton
Ja tyly heille on.
Kuin kallis sentään verrattain
On mökin tunnon rauha vain,
Ja luja, harras usko sen
Rikkauteen verraten!
Viel' yhden näät sä toverin,
Nälkäinen vatsa silläkin,
Ja hampaat suussa välkähtää,—
On villakoira tää.
Tää vanha Musti hyvänen
On peru aikain entisten;
Hän kotoisin on Spanjasta,
Ties äiti kertoa.
Sen näkikin jo turkistaan,
Kun mörisi hän nurkassaan;
Mut miten Pohjolaan hän sai,
Ei kenkään tiennyt kai.
Kyll' oli vainen hänkin vaan
Voileipää syönyt aikoinaan,
Mut nyt hän tyytyi vähempään,
Mörisi näljissään.
Niin kauan kuin sen voimat soi,
Hän metsämailta usein toi
Muassaan kotiin jäniksen
Tai teirenpoikasen.
Ja huiski häntää hyvillään,
Ja suutaan nuoli mielissään!
Kun paisti valmiiks saatihin,
Ties saavans' Mustikin.