Mut vanhapa on Musti nyt
Ja jalat sen on jäykennyt,
Hämillä suutaan nuolla saa,
Kun paistit katoaa.
Sen sijaan susi vihainen
Käy salaa häntä väijyillen,
Mut paistiks tulla Musti hän
Ei näytä kärsivän.
Se loukkaa hänen arvoaan,
Ja liki jos käy susi vaan,
Sen kyllä pörhöiseks saa pää,
Kun Musti höyhentää.
Nyt Mustin ruoka niukall' on,
Mut tover' on hän verraton;
Hän seurass' ain' on lapsien
Näljissään möristen.
He nyppii hänen turkkiaan,
Hän silloin kättä nuolee vaan;
Sit' armahda, ken ilkeissään
Käy mökkiin pyrkimään.
Ja jos ties Musti, että ken
On ollut paha lapsillen,
Hän kursaamatta niskahan
Käy häijyn veitikan.
Mut äiti park' on lohduton,
Kun itse leivän puutteess' on
Ja näkee Mustin näljissään
Vanhoilla päivillään.
Ja vaikka kauan arvelee,
Ja vaikka sydän kirvelee,
Hän ottaa Mustin mukanaan
Ja lähtee kulkemaan.
Ja hoviin tultiin: »Herrasen',
Mun koiraniko tahdotten?
Hän, viisas on, mut leipäähän
Ei oo, mill' elätän.»
Ja rikas herra hymähtää:
»No, koiran voin kyll' elättää,
Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!
Muut' asiaako, he?»