Äit' itkein läksi kotiin nyt,
Ja lapset, yksin jätetyt,
Ovella tuvan nyyhkyttää,—
On sija Mustin tää.
»Itkusta, lapset, tauotkaa,
Nyt Musti herran' elää saa,
Sen maito, puuro ruokan' on
Ja leipä hapaton.»
Ja äiti vielä jatkoikin,
Kun rapsutusta kuultihin
Ja tuttavata mörinää,
Ett' … onko totta tää?
Se Musti on, jok' ilmaantuu,
Hän itse, eikä kukaan muu!
Voit, maidot jätti päästäkseen
Kotihin vaivaiseen.
Niin, runsaat ruuat heitti hän
Ja herkut, hyvän elämän.
Ja palas nälkään, puutteeseen,
Köyhyyteen jällehen.
Uskollisuutens' tähden vaan
Hän laihaks saattoi ruumistaan,
Ja ennen kärsi nälkää hän
Kuin jätti ystävän.
Ja lapset hyppi riemuissaan,
Ja Musti möris iloissaan;
Mut silmäst' äiti kyynelen
Nyt pyyhkäs lausuen:
»Pois, Musti, jälleen talohon
Sen luo, ken ostanut sun on.
Ei auta; hoviin jälleen vaan
Taas Musti saatetaan.»
Mut Musti palas, takaisin
Hän kolme kertaa vietihin,
Sai leipää, selkääns' vuorottain;
Mut—siell' ei pysy vain.
Ja kun hän kerran kolmannen
Taas raapi tuvan ovehen,
Koir' uskollinen tupahan
Toi leivän suussahan.