Päivä loisti, orjuus hältä,
Raipat, kaikki unhottui,
Vapaa, suuri sieluns' oli,
Henki hänet mieheks loi.
Äkkiä hän melun kuuli,
Näki joukon takanaan,
Don Murillon oppilaineen;
Puna putos poskiltaan.
Päänsä peljästyin hän painoi,
Rangaistusta vartosi,
Mutta nuori joukko häntä
Ihmetellen katsovi.
Katseensa Murillo peitti
Vihan pilviin ankariin:
»Mies, ken maalaamaan sun neuvoi?»
—»Sinä, herra!»—»Minä?»—»Niin.»
—»Koskaan en sua neuvonut ma!»
—»Mutta näinhän sinun työs,
Ja kun toisia sä neuvoit,
Kuulin neuvos minä myös!»
—»Niin, sa kuulit, opin kätkit,
Sana sattui oikeaan!
Rangaistaanko? Palkitaanko?»
—Kaikki huusi: »palkitaan!»
»Lausu toivos!»—Sydän orjan
Riemusta se sykki nyt.
»Rahaa, vaatetta nyt pyydä!»
Vaan hän viel' ei pyytänyt.
»Rohkeesti!» Murillo lausui;
—»Oi, kun uskaltaisin vaan.»
—»Rahaa pyydä!» jotkut huusi,
»Tänään kaikkeen suostutaan!»
»Vapautt' ano!» huusi toiset,
—»Lopuss' orjuutes on tuo!»
»Vapaus!» huusi orja, »Vapaus!
Vapaus isälleni suo!»
Helmaans' itkien Murillo
Pojan sulki: »Vapahat
Olette te! Taideniekan
Nimen sinä kannatat.