»Ja nyt työhön!» huusi orja;
»Oi, sit' en voi vastustaa!
Sydämmessäni on valta.
Joka käskein pakoittaa.
Vaan kun huomenna he tutkii,
Enkä vastata ma voi;
Viisitoista raippavitsaa
Seljässäs, Sebastian, soi?
Oi, en voi ma sitä jättää!»
Ja hän itki, polvistui,
Kyynelin ja rukouksin
Unen helmaan laskeutui.
Heräs koittehessa vasta;
Hämmästyvän näytti mies,
Kolmen tiiman päästä heidät
Taasen tulevan hän ties.
»Maannut olen, maata voinut,
Hukkaan maata vapauden,
Kolmen lyhven tiiman päästä
Olen orja jällehen!
Miehuutta, Sebastian! Työhön!
Oi, se syntiäkö ois?»
Tarttui pensseliin ja aikoi
Pyyhkäistä madonnan pois.
Mutta voimaa, henkisyytt' on
Heikoissa sen piirteissä.
Oi, se hengittävän näytti,
Hymy hurmas sydäntä.
»Muut ne antoivat sen olla,
Hävittää ei voineet vaan,
Ei Murillo, mestar' itse,
Minä kuinka voisinkaan?
Ei, hän huomenna mua piesköön,
Piirrettä en pyyhikään.
Kuvas, pyhä äiti, kuvaan
Niinkuin edessän' sen nään!»
Silmä säihkyi, uskaljaasti
Pensselin hän sieppasi,
Ryhtyi maalaamaan, ja sydän
Pyhään intoon leimahti.