Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,
Tulen lailla min ves' sokasee,
Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy,
Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee,
Ja se loppumattomalt' aivan näyttää,
Meri kuin meren uuden tahtois täyttää.
Mut vihdoin hyrsky se käy lepohon,
Ja nyt vaahdosta aukeentuu
Ammottava juova ja pohjaton
Ja musta kuin oisi se hornan suu,
Ja riehuen tyrskyvät aallot pyörii
Ja aukkohon kiehuvahan alas vyörii.
Mut ennenkuin kuohu se taas palajaa,
Jumalaan hän on turvannut,
Ja—kauhun kuuluupi huudantaa,
Pian pyörre jo on hänet nielaissut,
Ja rohkean uimarin jälkeen silloin
Kita sulkeutuu: hänt' ei näy milloin.
Ja vetten päällä on tyyneys,
Syvyydessä vaan jyräjää,
Ja miehestä mieheen käy värähys:
»Hyvästi, jalo nuorukainen, jää!»
Ja ulvona käy yhä vaan koleammaks,
Yhä kestäen, kasvaen kauheammaks.
Ja jos tuonne heittäisit kruunusikin
Sanoen: ken kantavi sen,
Sen saapi ja myös kuninkuutenikin!
En suostuis palkkahan kalliisen.
Povessaan mitä kätkevi kiehuva nielu,
Ei kertoa voi eläväinen sielu.
Moni laiva jo syössyt on kuiluhun,
Kadoten sen pyörteisiin,
Ja raidin ja maston pirstotun
Kaikk'=ahmiva aukko nyt tuo näkyviin,
Ja selvemmin yhä kuin humu myrskyn
Lähemmäks lähenee yhä pauhu tyrskyn.
Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,
Tulen lailla min ves' sokasee,
Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy.
Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee,
Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen
Syvänteestä se syöksyvi vaahtoellen.
Ja kah! veden mustasta helmasta niin
Kuni joutsen nyt sukeltaa,
Käsi, valkea kaula jo käy näkyviin,
Ja se uipi ja voimin se ponnistaa,
Ja hän on se, hän maljaa häilyttääpi
Kädessänsä ja riemuten nyykäyttääpi.
Ja kauan ja syvään huoahtaa
Tervehtien päivää nyt.
Ja kaikk' ilahdellen huudahtaa:
»Eloss' on hän! kah! se hänt' ei pitänyt!
Oi, haudasta, kuilusta syvyydenkin
Pelastunna hän on eläväisin hengin.»
Ja hän käy läpi joukkojen riemuavain,
Kuninkaan hän astuvi luo,
Ja polvistuu, pikarin ojentain,
Tytärtäänp' ihanaista nyt viittavi luo,
Tämä helmistä viiniä täytehen kaas sen,
Ja nuor' mies kääntyy nyt kuninkaasen: