»Eläköön kuningas! sepä autuas, ken
Valon virtoja henkiä saa!
Tuoll' alhaall' on elo hirmuinen,
Jumaloit' ei ihminen saa koettaa,
Ei tutkistella, mit' armon Herra
On yön hämäryytehen peittänyt kerran.»
»Kuni leimaus ves' mua kiidätti,
Kun rotkosta vastahan
Raju, vinheä tulva nyt syöksähti,
Ajaen minut ristivirtahan;
Ja niinkuin hyrrä, mi huimaten pyörii,
Rajuellen se ympärilläni hyörii.»
»Mut suurimmassapa näin hädässäin
Jumalaa avuks huusin, ja nyt
Syvänteest' ylöspistävän riutan näin,
Sihen tartuin ja surm' oli välttynyt.
Kiven suipossa siin' oli maljakin ynnä,
Syvyytehen muuten se ois hävinnynnä.»
Sill' allani viel' oli pohjaton,
Tulenkarvainen pimeys,
Ja vaikk' kuollutta korvallen kaikk' on,
Toki silmän valtavi hirvitys:
Syvyyden kuilussa tuolla riehuu
Tulikonnia, louhikäärmeitä kiehuu.»
»Rytistettynä julmihin ryhmihin
Näin mustana kiehuen
Epäluoman, hirmuisen hämärin,
Meren turskan ja rauskun piikkisen,
Hampaitaan irvisti hirmulainen
Meren hyena, haikala uhkaavainen.»
»Ja kauheus tuo kuvaton edessäin,
Etähäll' avust' ihmisten,
Kamalass' erämaass' olin yksinäin,
Sydän siell' olin ainoa tuntoinen,
Syväll' ihmiskielen soinnusta poissa
Epäluomien keskellä, hirmun koissa.»
»Näin kauhull' aattelin, kun sadottain
Niveleitä ma näin matavan
Mua ahneillen, ja ma tuskissain
Kiven suiposta nyt käten' irroitan;
Minuhun kurimus raju tarttui heti,
Oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti.»
Kuningas hän tuost' ihan ihmeissään
Nyt lausuvi: »malja on sun,
Ja vielä sä sormuksen saat tään
Kivill' arvokkaimmilla kauneillun,
Syvimmälle jos meren syvänteille
Yrität sä ja taas näkös kerrot meille».
Tytär hellämielinen kuuli sen,
Sulosuulla hän pyysi nyt:
»Isä, oi, huvi tuo jätä hirmuinen!
Hän kesti mit' yksi ei kestänyt;
Jos tehtäväks tuon tahdot koiton,
Ritar' ottakoon asemiehestä voiton».
Kuningas hän tempasi vaan pikarin
Ja sen nakkasi pyörteeseen:
»Ja jos maljan tuon taas tuot takasin,
Ritarikseni parhaimmaks sinut teen,
Tänään vielä vaimonas saat halaella
Sitä, ken pyys puolestas rukoella.»