Kun kullan löysit kaivatun,
Ja sielusi sen sieluhun
Kun vaipuu,—
Niin hetki vain kun vierähtää,
Vain murhe sulle muistoks jää
Ja kaipuu,—niin, kaipuu!
Mut ymmärrä mua oikein vaan,—
Niin, oikein vaan:
Kun rakkaat luopuu toisistaan,
He lausuvat: »taas kohdataan!»—
Taas kohdataan,—niin, kohdataan!
Kaikuja muilta mailta I, 1907,
W. Shakespeare.
SONETTEJA.
I.
Me kauniilt' odotamme hedelmää,
Ei ihanuuden ruusu kuolla saisi;
Vaan kun sen kukka maahan häviää,
Sen muiston perillinen tallettaisi.
Mut sinä, joll' on tulisilmät nuot,
Palosi poltakseksi itses käytät,
Ja miss' on kyllyys, siihen nälän tuot,
Vihaavan somaa itseäsi näytyt.
Sa, joka suloll' ilman sulostat,
Ihanan kevään airut ainokainen,
Näin kukkas silmikkoonsa kuristat
Ja saituudessas olet tuhlaavainen.
Maailmaa sääli: sille kuuluvaa
Sin' et saa eikä hauta kuluttaa.