Kun kukkamaas on aika kyntänyt
Ja kiireelläs viiskymmentä on vuotta,
Tuo nuoruutes, jot' ihastellaan nyt,
Kulunut vaate on ja halpa kuotta.
Kun silloin kysytään, miss' ihanat
On aarteesi ja kauneutesi maine,
Jos silloin kuoppasilmiis osotat,
Niin syntyy häpeän ja pilkan aine.
Mut kauneutes käyttö kehun saa,
Jos vastata sa voit: »tuo nuori veri
Mun elämäni aarteen tallettaa».
Se sinun nuoruutesi hehkun peri.
Näin nuorrut yhä, vaikka vanhenet,
Veres on lämmin, vaikka kylmenet.
III.
Sa katso peiliis, muodollesi väitä,
Nyt uuden luomiseen sa kypsä liet.
Jos nyt et uusi piirteitäsi näitä,
Niin petät mailman, äidilt' onnen viet.
Miss' on se tyttö, jonk' et uudismaita
Sais sinä peltomiesnä koskettaa?
Ja missä mies niin itserakas, saita,
Ett' enentymäst' estäis maailmaa?
Sin' olet äitis peili, kevättaikaa
Sulointa sinä hälle muistutat;
Ja kurttuisena samaa kulta=aikaa
Sinäkin ikäs takaa katsastat.
Mut jos et jälkees jätä muistelua,
Niin yksin kuole, kuvas seuraa sua.