Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa
On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?
Hän on kuin nukkunut,—jo silmäns' avaa
Ja katsoo, tähtää—mitä näkee hän?
Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,
Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy
Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;
Hän äsken iskun taivahalle heitti,
Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,
Nyt lausumahan aukee miehen suu:
»Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,
Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;
Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen,
Kuin kultaansa hän surren lakastuu;
Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa
On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,
Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;
Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:
Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa
Jää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt.»
»Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla:
Maaks sorretun Karthagon eessäin nään.
Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla,
Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään.
Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä
Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä
Mies roomalainen olen.—Huoli pois!
Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi,
Ei Mucius, kuin murhan otti työksi.
Tät' enkö työtä minä kestää vois!»
»Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,
Ja se, se Karthagonkin hautaan vei;
Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi
Se vielä kerran aukee Roomallei.
Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,
Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,
Sep' Iliaan on kohtaloa vaan!
Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen,
Kun kansassa vaan henk' on roomalainen,
Meit' alentamaan voimaa tarvitaan.»
Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
JOULULAHJA.
Tuhannet kultakorut kai
Muut joululahjaksensa sai,
Minä sain yhden lahjan vaan,
Mut sit' en vaihtais kultaankaan.
Ja kultaa on se kuitenkin
Ja kulta on sen nimikin,
Mut se vaan sitä kultaa on,
Mi valuu säteist' auringon.
Kun väliin ilmaretkillään
Koi kohtaa hämärikkiään,
Se lemmest' ihastuksissaan
Suo kultavihman maailmaan.
Ja nuoret ahot kulloittuu,
Heloittaa kuuroittunut puu,
Ja kun sit' ihmisrinta juo,
Niin palamahan syttyy tuo.