ELÄMÄ.
Voi kuinka tääll' on ihanaa!
Voi kuinka linnut pauhaa!
Ei huolta ole, kuolemaa,
Tääll' elo tyynt' on rauhaa;
Niin tääll' on koti armahin,
Tääll' äiti, täällä kultakin.
Näin poika miettii. Armahat
Nyt tunteet rinnan täyttää,
Ne helkkyvät, ne pauhaavat,
Kuin soinnult' elo näyttää.
Mut tuskin aikaa vierryt on,
Ne raukee hajasointohon.
Syys tulee, kukat maaksi lyö,
Ja linnun äänet raukee,
Talv' ehtii, syksyn jätteet syö,
Ja tuonen ovet aukee,
Heilt' tuskin muisto säilöön jää,
Ett' oli kulta=aikaa tää.
Ja voitost' telme kiihon saa,
Se myrskyt irti kiskoo;
Ja laineit' tuuli kuohuttaa,
Ja venhett' aallot viskoo.
Ja elämä se riehuu näin
Ja rientää yhä eteenpäin.
Sit' asettamaan riitä ei,
Ei miel', ei miehen järki;
Se monet mietteet kuohuuns' vei
Se monet järjet särki;
Mut purjeit' taidoin käytä vaan,
Niin tyyneen pääset satamaan.
Ja siell' on taasen ihanaa,
Ja siellä linnut pauhaa.
Ei huolta ole, kuolemaa,
Siell' elo tyynt' on rauhaa,
Niin siell' on koti armahin,
Siell' äiti, siellä kultakin.
Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
SCIPIO AFRICANUS.
On vainon hirmupäivä päästy päähän,
Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.
Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,
Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.
Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,
Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,
Ja kansan muistot liekki tasoittaa;
Syö liekki Karthagon, mut murhamiesi
Iloiten takoo kahletta, ja liesi
Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.