HAUDALLA.
Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun,
Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt:
Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistun
Maan poveen toin,—kaikk' olen miettinyt.
Niin silloin, lasna ollessani, silloin
0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin,—
Nyt on se paksuun pilveen peittynyt.
Jos kokoat kaikk' ihmisyyden vaivat,
Jylhemmäks niist' ei taivas tulla vois;
Jos kuopan maan sisimpään soppeen kaivat,
Valoa sielläkin nimeksi ois;
Vaan tääll' ei koita päivä pilvein takaa;
Ken hajoittaa ne vois, hän maassa makaa,
Pois äiti on, ja—rakkaus on pois.
Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla
Joku, ken haavat sitoo, hellä on,
Vaan ilman hänt' on sydän puoltaan vailla,
Se itkee verta ja on rauhaton.
Vie linnunpojilt' emä, kaste maalta,
Kedolta kukat, tähdet taivahalta
Ne ota pois, niin näät mun kohtalon'!
Ma muinoin mietin: mitä vaaraa pelkään,
Vahv' olen kylliks sitä torjumaan.—
Nyt olen syösty myrsky=ilman selkään,
Vaan heikko niit' on henki voittamaan,
Se, joka voimakkaana Luojaa herjää,
Nyt maata suutelee ja rauhaa kerjää,
Ja tyytyis pieneen riemun pisaraan.
Vaan kas! Kautt' taivaan valon säde kiilsi,
Oliko se tuon riemun kangastus?
Ei,—ukon nuoli vaan, jok' ilmaa viilsi
Ja jota seuraa kammo, kauhistus.
Tult' yhä vaan,—se leimumast' ei lakkaa,
Jo ilmat halkee, pilvet yhteen hakkaa,
Ja maahan iskee taivaan rangaistus.
Vereni hyytyy.—Kukan korreltansa
Nään taittuvan,—vaan minä ehjäks jään.
Ja nyt, kun lasna ennen äidin kanssa,
Käyn polvilleni Luojaa kiittämään.
Jot' ilkeämmin rajuilma pauhaa,
Sen pikemmin taas saadaan poutaa, rauhaa,
Min' uskon sen—ja luotan elämään.
Hälläpyörä 17/3 1872; Kaikuja Hämeestä 1872.
ROUVA RAA'LLE.
Kuin luonto, joka, taimellansa vasta,
Odottaa valoa, mut taivahasta
Saa raetta ja kylmää tuulta vaan,
Niin on myös täällä näyttötaiteen laita,
Ei usein päivä sitä vaippaa taita,
Jok' eroittaapi taivahan ja maan.