Cajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen osanottonsa »Suomen Heimokansojen Seuran» perustamiseen. Heimokansojemme kohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten muitten suomalaisten mukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja siitä käynnistä m.m. kypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin puolin lahtea asuvien sukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa asiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta julkaisemaan asianharrastajia varten helppotajuista vironkielistä kirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä, maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä seura perustettiin. Se kulkee aluksi nimellä »Viron kielen ystävät», ja »Suomen silta», kunnes se vihdoin saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena oli »tieteellisillä tutkimuksilla valaista Suomen heimokansojen kieliä, kansatiedettä, muinaisia ja nykyisiä oloja sekä kansantajuisella kirjallisuudella levittää niistä tietoja yleisölle». Tämä puuha jäi kuitenkin silleen, kun Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia myöhemmin perustettiin, mutta on merkillinen siitä, että sittemmin Suomen tieteelle niin hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi virisi eteväin ja isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen sitten varsinaisten erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan kehittyäkseen laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi suomalais=ugrilaisen kielitieteen työpajaksi.
Vuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli hänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen jälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito orvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon huolta ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna. Enona ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa täyttämiseksi.
Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut. Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän, mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen ja velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»——»Voi, kuinka armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu, jossa hurskaus asuu»—nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen. Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei mielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin aarteen etsijään verrattava.
Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään, jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä… Niinpä hän kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä. Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin, varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut lemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi jäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä.
Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus ja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja perheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken itsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä ominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä vakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää, korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle puolelleen.
Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa. Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia.
Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta, olletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja pakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain kirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905—31/5 1911, ja otti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää.
Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim. silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin— juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle—, ja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston seppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja arvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään kunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta.
Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen. Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka elämä oli ollut opetusta koko kansallemme.
* * * * *