JOHANNES TAKASEN MUISTOKSI.
12/11 1885.
Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas,
Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias—
—Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen,
Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen.
Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan,
Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan,
Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään,
Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään.
Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan,
Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan.
Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo
Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo.
Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös:
—Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs?
Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton:
Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon!
Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen,
Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen.
Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan,
Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan!
Matalaisessa mökkisessä
Mies kalpea askartaa,
Kylm ympärill' on, vaan hällä,
Sydän hällä se leimuaa.
Tulisimmat aattehensa
Kivehen hän veistäen luo,
Ja sirpalehet säkenöiden
Ylt'ympäri lentää nuo.
Ja hahmon saa kivi kylmä
Ja möhkäle muodostuu.—
Mut viel' ei säihky silmä,
Viel' ei hymyhyn käy suu.