ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA
Vv. 1866-1872.
SUOMALAISEN RUKOUS.
Illan kuu ja tähti,
Loista tietäni,
Väinämöisen miekka,
Viittaa matkani,
Jota mennen päivät, yöt,
Siksi kun ma vaivain työt
Lasken uhriksi
Helmaas, Suomeni!
Ja Sä taivaan Luoja,
Kuule minua,
Kuule rukousta,
Ohjaa onnea!
Säteilläsi lämmitä
Kylvöäni kultaista,
Nosta korrellen
Kiiltotähkänen!
Ja jos sitten tähden
Taas näen koittavan
Taivaallasi, Suomi,
Armas synnyinmaan',
Tyytyväisnä painallan
Pääni kalman helmahan,
Lepään povessas
Kultakukkanas.
1866 (?).
LAPSEN SYDÄN.
Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee,
Kun äitinsä hän lepää helmassa,
Kun hymyellen tunto luokseen lentää
Ja hetken kuvat piirtää sieluunsa?
Ja pieni suu kun työntää muiskujansa,
Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö,
Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa?
Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö?
Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä,
Kun vuoteella hän istuu äitinsä
Ja itkusilmin vaaliellen häntä
Hän vihdoin sulkee silmäluomensa?
Ja kun hän saattaa hautaan armastansa
Ja kukkavihkon laskee haudalle,
Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa,
Ah, tunnetko mi painaa syämmelle?