Että niin olen autettu,
Ja vahingolta varjeltu,
Kuin Mooses kaisla-arkussa,
Ja Joonas kalan vatsassa.
Ne Herran suuret ihmetyöt
Muistuttaa mullen päivät yöt,
Että aika oisi palata,
Ja synnin tieltä lakata.
Maailman turhuus hyljätä,
Ja kaikki ylön katsoa,
Toivoa toista tulevaa,
Etsiä uutta elämää.
Että siitten taivaan kuorissa
Saisi voiton virttä veisata;
Siellä vanhat vaivat palkitaan,
Ja kaikki uudeksi muutetaan.
Siellä ompi oikia isänmaa,
Ja kaikki kallis tavara;
Siellä lesket levon löytävät,
Orvot osaansa nousevat.
Siellä taakse taukoo puutokset,
Murheet ja ajan muutokset;
Ei isä jätä seurastaan,
Eik' äiti heitä helmastaan.
Siellä köyhät saavat rikkauden,
Ja sairaat kaikki terveyden;
Siellä ompi ilo yltäinen,
ja riemu alinomainen.
Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä:
Lyhyt on tämä kirjoitus,
yksinkertainen yritys,
Vaan kukas tarkoin tietänee
Ja toisen tuumat tutkinee.
Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.