Jopa sen tunsi Jooseppi,
Ja tarkoin tutki Taavetti;
Jo Haakar joutui huutamaan,
Ja Ismaeli itkemään.
Kuin lapsi ensin syntyypi,
Ja hengittämään herääpi,
Tuntee jo tuskan olevan,
Ja vaivan takaa ajavan.
Itku jo ompi alkuna,
Ja ensimäisnä äänenä,
Juurikuin ajat arvaisi,
Ja tulevaiset tuntisi.
Jos siitte vähä iloitsee,
Ja lasten kanssa leikitsee,
Ne ilot pian puuttuvat,
Ja murehiksi muuttuvat.
Pianpa saapi havaita,
Kuin maailma on kavala,
Kun nuoren ilon kadottaa,
Ja lasten leikin lopettaa.
Niin näkyy nytkin todeksi,
Ja kuuluu kyllä kovaksi,
Kun puhuu orja päivistään,
Yks' orpopoika onnestaan.
Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:
Nöyrimmän sanon kiitoksen,
Kaikillen niillen yhteisen,
jotka minun ovat korjanneet,
ja tänne asti auttaneet.
Suuri on ollut vaivanne,
Suurempi olkoon palkanne,
Jota ei maassa makseta,
Vaan taivahassa on tarjona.
Ja jos nyt oikein tuntisin,
Hyvyyttä Herran muistaisin,
En vaiti olla saattaisi,
Vaan kiitos-uhrin antaisin.