»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet luvannut totella minua ja olet…»
»Ja olen unohtanut, tottumaton kun olen…»
»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana, ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita…»
Cosma keskeytti hänet kärsimättömänä:
»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan paidan!… Entä sitten… annan palttua koko asialle… Se ei minua ajatteluta, vaan…»
Pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:
»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä, kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis: käy sokean kimppuun ja revi silmät hänen päästään! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan sitten nähdä… Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä menojaan».
* * *
Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, — vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat, linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa, nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.
Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa, kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.