Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman alku.
Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat, lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani järvestä. — — —
Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin. Sanoin kookkaampaa miestä Cosmaksi ja toista Eliaaksi. He olivat minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia, ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen, sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä; mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa, sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat, lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä, kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja sanoin itsekseni: Tuo on minun työtäni. — — —
Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana. Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään, vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen. Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa; hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.
Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan, otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:
»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»
Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain kerran.
Nyt joukkue nukkui… Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti lähettiä… Hän saapui.
»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain kurja jänis?»
Talonpoika lähestyi ja sanoi, hänen kättään suudellen: