»Adrien, nyt esitän sinulle heitukat», sanoi Jeremias. »Ja kaikkein ensimmäiseksi päällikkömme Floritchican, joka luopui tuttavallisesta nimestään ja omaksui nimen, joka soveltui paremmin naisen arvolle:
FLOAREA CODRILOR [Metsäkukka]
Heitukkain kapteeni.
— Te tahdotte sälyttää naisellisille hartioilleni edesvastuun taakan ja vaaditte minua vastaamaan päälläni sen laiminlyömisestä. Suostun kumpaankin… siksi meidän on tunnettava toisemme: te kerrotte minulle, keitä olette. Minä puolestani kerron teille ensinnä, kuka minä olen…»
Hän ei pitkiin aikoihin sanonut mitään, vaan käveli mietteissään edestakaisin.
Oli kulunut kuusi viikkoa Cosman kuolemasta, ja tänä sumuisena lokakuun aamuna, jonka edellisenä päivänä olimme saapuneet Hämärään laaksoon, putoilivat kapteenin sanat raskaina kuin hiljaisuus, joka ympäröi meitä tämän vähän tunnetun ja luoksepääsemättömän vuoriseudun sydämessä.
Neljätoista miestä, jotka olivat valinneet uuden elämän, loikoili nahkaisissa cojoceissaan sinne tänne heitettyjen aseiden ja tavaroiden keskellä, sillävälin kun hevoset kulkivat onnellisessa rauhassa. Esikunnan (sen muodostivat: Spilca, salaperäinen munkki, Movila, uusi vataffi [eräänlainen ylin tarkastusmies]; Elias ja minä) oli päätettävä tästä uudesta elämästä. Mutta kapteenimme äkkinäinen ja odottamaton vaatimus oli sille yllätys. Kahdeksantoista silmäparia iskeytyi tuohon rohkeasydämiseen, kokemuksista rikkaaseen ja yritteliääseen naiseen.
Päässään villalankainen turbaani, hartioilla ketunnahkaviitta, jalassa leveät housut, chalvarit, jotka soivat hänelle erinomaisen liikuntavapauden, hän mitteli kuumeisesti Karhuluolan lattiaa, jonka olimme edellisenä päivänä ottaneet haltuumme — talviasuinpaikaksemme. Vataffi nousi ja ryhtyi valmistamaan turkkilaista kahvia, minkä ylellisyyden Floarea oli tuonut mukanaan. Viimemainittu piti sitä välttämättömänä elämälle, metsäläiselämällekin.
Joko tahtoen koota ajatuksiaan tai antaakseen meille aikaa koota ajatuksiamme, hän vaikeni yhä, käveli edestakaisin ja katseli vuoroon pientä joukkoaan, vuoroon sumuun verhoutuneita rinteitä. Hänen kaidat kasvonsa olivat hiukan kalpeat, tummat varjot ympäröivät hänen silmiään, ja hänen huulensa, jotka muutoin loistivat punaisina kuin mansikat, olivat nyt ahavoituneet. Miehet seurasivat häntä levottomin ja samalla kunnioittavin katsein: tämä Cosman perintö oli heidän mielestään täynnä salaperäisyyttä ja vieläkin enemmän ylevyyttä. Tiedettiin hänen viettäneen kuljeksivaa elämää ja tuntevan perin juurin tämän maan, jonka pyöveleitä vastaan hän oli vannoutunut käymään leppymätöntä ja oikeutettua sotaa.
Tämä oli uskalikkojen mieleen. Mutta hän oli nainen sittenkin. Ja sievä päälle päätteeksi.
Mitä, hän tekisi kauneudellaan näillä karhujen asuinmailla? Totta oli myöskin, ettei Cosman kuoltua kukaan osannut ratsastaa hänen hevosellaan paremmin kuin Floarea eikä kestää paremmin väsymystä ja kieltäymyksiä eikä toimia ripeämmin kuin hän. Ainoan rakastajansa ruumiin ääressä hän oli julistanut: