»Täst'edes olen Floarea Codrilor, metsien rakastettu, vapaan miehen ystävä, ja teidän avullanne, vääryyden tuomitsija».
Vataffi Movila tarjosi hänelle höyryävän kahvikupin ja tupakkakotelonsa, jotka nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat. Hänelle tuotiin jakkara istuimeksi. Hän joi ja poltteli. Ja ryhtyi sitten jatkamaan puhettaan.
FLOAREA CODRILOR KERTOO
»Olen petollinen, mutta voin olla vilpitönkin, jos tahdon ja jos vastapelaajani on sen arvoinen. Minulla ei ole ollut isää, joten olen kukkien lapsi [äpärälapsi], kuten sanotaan. Äitini, joka paimensi lampaita lapsuudestaan hamaan kuolemaansa saakka, oli koko elinikänsä ollut tekemisissä vain ketojen, tuulten, paimenpillinsä, koiriensa ja lammastensa kanssa, joita hän paimensi ja joiden syyhyä hän paranteli. Syyhyä lukuunottamatta — jota hän usein sai hoidella paljain käsin — oli kaikki hänelle mieluista. Mutta elämä ei ole yksinomaan miellyttävää. Nais-parkaa kohtasi koettelemus, mutta tämä ainoa koettelemus myrkytti koko hänen elämänsä: häneltä puhkesi silmä tyttösenä leikkiessään.
»Me unohdamme tavallisesti kolhut, etenkin jos ne ovat kohdanneet meitä lapsina. Ei mennyt päivääkään, ettei äitini olisi muistanut tätä tapaturmaa.
»Hän ei tosin itkenyt, mutta ei sen jälkeen enää myöskään sydämestään nauranut. Sensijaan hän unohti maailman, tuon maailman, joka ei mitään tietänyt hänen surustaan eikä siitä tilinteosta, mikä hänellä oli ollut elämän kanssa. Hän etsi ja löysi lohdun olennoista ja oloista, joista aikaisemmin mainitsin.
»Hänen elämänsä kului rauhallisesti kolmenkymmenen vuoden ikään. Mutta usein hän oli tuntenut olennossaan jonkinlaista levottomuutta, kuumetta. Tyynnyttääkseen itseään piti äitini talvisin riittävänä hieroa ruumistaan lumella. Kesäisin hän kieritteli kuin puunrunko pitkin vihannoivan rinteen kuvetta. Mutta nämä toimenpiteet vain enensivät hänen surkeuttaan — kunnes hän eräänä päivänä kieritteli paimenen jalkoihin, ja se oli hänen pelastuksensa.
»Pelastus, vaan ei rauha. Sillä tällä paimenella, jolla oli 'pää kuin astrakaanilampaalla', oli vaivansa kuten äidillänikin. Hän ei tosin ollut silmäpuoli eikä toiskätinen; hän oli päinvastoin täydellinen, liiankin täydellinen, niin että hänen olisi pitänyt olla haaremin isäntänä, ja nyt hän paimentelikin vain lammaslaumaa. Hänen vaivaansa pahensi vain se seikka, että hän oli vaatelias, kopea ja ylenkatseellinen valittujaan kohtaan. Äitini, joka ei koskaan ollut kenenkään 'hyvänpäivän' vaivainen, suhtautui hyvänä toverina nuorukaiseen, kunnes tämä muuanna huhtikuun päivänä kevään vaivaamana valitteli 'silmäpuolelle' askeettista elämää, jota hän oli pakoitettu viettämään. Sukankudontaansa keskeyttämättä 'silmäpuoli' kysäsi kuin ainakin hyvä toveri, joka on selvillä toisen rakkaustarinoista:
— Eikö sinulla sitten enää olekaan Sultanaa, vaunusepän tytärtä?
— Onpa kylläkin, mutta hän sairastelee vatsaansa…