»Ala-Tonavan piispa, arkkirosvo, suojeli useita luostareita, jotka nylkivät kansaa tuolla vimmalla, mikä on ominaista munkkien irstailullekin. Piispa, joka oli kypsä hirsipuuhun, tuli usein valepuvussa Brailaan bojaari Dumitraki Carnun, suurtilallisen, luo. Yhdessä kaupungin Agan kanssa nuo kolme sulkeutuivat aamunkoittoon asti hotellimme sivuhuoneisiin. Ainoastaan Agan palvelijain sallittiin tuoda sinne ruokaa, juomaa ja lihan tyydykettä. Bojaari Dumitraki tyytyi kolmi- nelitoistavuotiaihin, hyvinkehittyneisiin tyttöihin. Aga ja piispa, jotka olivat vaikeammin tyydytettävissä, vaativat agemoglaneja [kristittyjä, turkkilaisten ryöstämiä poikia]. Siltä varalta, että uhrit saattaisivat heidät pulaan huudoillaan, oli saapuvilla palvelijoita, valmiina tukahduttamaan pienimmänkin vaikerruksen.

»Voi aavistaa, mitä tyttöset kärsivät sellaisen satyyrin käsissä, jollainen oli bojaari Dumitraki, maineeltaan 'kelpo mies' ja 'hyvä perheenisä'. Mutta poloiset agemoglanit kirosivat varmaan sitä päivää, jona olivat syntyneet, sillä poliisiprefekti ja kirkkoisä, kuluneina ytimiä myöten, tarvitsivat erikoislaatuista kiihoitusta. Useimmat uhrit selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Sattui kuitenkin kerran, että eräs heistä kaatui kuolleena paikoilleen. Eräs toinen kadotti järkensä. Kolmas hyppäsi ulos ikkunasta ja tapettiin pihamaalla.

»Tämä viimeinen uhri aiheutti häväistysjutun. Saimme tietää kaiken. Kira oli poissa suunniltaan ja esiintyi sankarittarena. Häntä ei enää tyydyttänyt se, että varastettiin isältä ja annettiin rahat kurjille, hän vaati kostamaan uhrit kiduttajien verellä.

»Tämä oli mielestämme paikallaan. Cosma, joka teki yksinään vaarallisia hyökkäyksiä matkustajien kimppuun, luopui tästä leikistä. Minä jätin niinikään matkalaukkujen penkomisen omassa hanissamme. Itseni vuoksi ei minun olisi tarvinnut antautua tällaiseen rikollisuuteen. Näin joka päivä, kuinka voimakkaat elivät yltäkylläisyydessä ja heikot vääntelehtivät ruoskan iskuista. Ja minun, Eliaan, puoleen kääntyivät kaikki, joilla oli joku haava näytettävänään. Minä kuljeskelin pitkin maaseutua, kuuntelin valituksia ja sidoin haavoja.

»Veljeni Cosma ja sisareni Kira sitoivat hekin haavoja, mutta kun itsellään on suuria kärsimyksiä hoideltavana, ei voi tehdä paljoakaan toisten hyväksi. Cosma kuunteli talonpoikaa, joka kertoi hänelle huoliaan, kahden vierailun lomassa, joita hän teki monien ylläpitämiensä naisten luo. Sitten hän tyhjensi taskunsa miehen vapiseviin käsiin, käänsi hänelle selkänsä ja unohti hänet. Puettuna ja maalattuna kuin sulttaanin rakastajatar Kira lähti ajelulle vaunuillaan, jotka olivat yhtä kauniit kuin itsensä Agan, mutta joskin jonkun onnettoman tarina hellytti hänet kyyneliin ajelun aikana, tiesin, että suru hänen kasvojensa turmeltumisesta merkitsi hänelle yhtä paljon kuin tuon onnettoman hätä.

»Kauheudet, joita tapahtui hanissamme, kuohuttivat heidän kummankin mieltä. Kira kulki kuin rajuilma huoneissaan, rikkoi venetsialaiset peilinsä ja repi rikki vaatteensa. Kauhistuneen isän rientäessä hätään hän heitti voiderasiansa hänen päähänsä. Cosma sulkeutui kolmeksi päivää kellariin, telkesi oven viinitynnöreillä ja valeli maan liköörillä ja viinalla. Minä en tehnyt mitään. Polttelin vesipiippuani ullakolla. Viimein me kaikki kolme päätimme yksissä neuvoin tappaa piispan, Agan ja bojaarin. Kira, joka oli pukeutunut mustiin kuin nunna, kutsui meidät huoneeseensa ja sanoi:

— Katsokaa, olen tuhonnut kaiken, mikä oli minulle rakkainta. En ota päälleni värillistä pukua enkä maalaa kasvojani, ennenkuin nuo kolme hirviötä ovat kuolleet. Minä avustan teitä. Jos tarve vaatii, niin painutte metsiin. Hankin rahaa käytettäväksenne. Seuraan teitä, jos niin tarvitaan.

»Vihasta kiehuen Cosma vastasi:

— Ja minä vannon, etten hyväile ainoatakaan naista, ennenkuin olen kastanut tikarini noiden kolmen raakalaisen vereen.

»Oli niin kaunista nähdä noita kahta kapinallista, etten tullut lisänneeksi sanaakaan, ja huomasin olevani aika hölmö. Ryhdyin jälleen polttamaan vesipiippuani ja odottamaan.