— Siksi, että menet aina menojasi välittämättä naisten huutelemisesta.
»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut enää mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»
* * * * *
»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä: kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.
»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu, joka pitelee sydäntä rautapihdein.
Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan raakalaista, valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän oli uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli voittanut. Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko vähänarvoista ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille, niille, jotka rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se järkytti koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin nähdä hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi minua, sai minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni laulellut, vaan ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja taivaanrantaa: näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan yhdentekevää laskinko myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko tässä avarassa ja kauniissa maailmassa kiinnitti vain yksi paikka mieltäni: Sultanan kotiseutu. Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää, jollaista ei koskaan ennen ollut minulle sattunut; aloin unohtaa tehtäviäni, mikä aiheutti paljon ikävyyksiä minulle ja muille.
»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät minut rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:
— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä kohtaa itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen suunnan. Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein tahtoo.
Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin pyhävaatteisiin ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti. Se oli vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa, vuoristopuron partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet, valkoiset asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä täällä kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit, hymyilevät, hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta. Tämä ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää aikakautta, joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin vuorten suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin hävitykseltä. Vain mies, joka saattoi olla ilman kanssaihmisten seuraa, nousta vuorille ja elää karhujen parissa, vältti beilicin [= verotyö], ruoskaniskut ja raskaat verot.
»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat olivat kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä, jollainen olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat ja messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.