— Täti! Se on eräs Bistritzan tukkilainen, nimeltä Spilca.
»Täti loi minuun ihmettelevän katseen ja kehoitti istuutumaan.
— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka on ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan poikansa heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus. Poika oli hänen koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa tuki. Silloin hän möi talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja äitini elivät vielä tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt olemme yksin. Elämme joten kuten kättemme työllä. Kuten näet, Spilca, ei täällä näytä kovin iloiselta… Eikä se kuitenkaan ole pahinta.
»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin iloisista' asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei ollut arka eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja onnettomuuksien karaisema. Ja kuitenkin lempeä.
»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni, että tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti, joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen siisti ja ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla. Isosta tindasta, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi kahteen kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli kelta- ja valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan ulottuvat pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu senduk, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa. Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja, monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja, mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen liina. Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia. Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu. Ikoonit, taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla, joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot, jotka olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin huoneessa kuteilla oleva kangas.
»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän käden leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista harvoin tapaa maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu kylmää vierasta ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon, että hän saa aikaan häiriötä.
»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä ajattelin:
— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se on, ja kaikki käy hyvin!
Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.
— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki onnettomuutemme eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu menneisyyteen. On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä se hyödyttäisi? Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä nyt, eivät ole päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen. On parasta alistua kohtaloonsa».