»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle ja hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin pienokainenkin! Entä senjälkeen? Minä sanoin:
— Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten maailma ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää muita naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos vain sinä tahdot sitä, kuten minä».
»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan. Hänen loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:
— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani. Onnettomuus on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä suurempi kuin sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».
»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän pysyi vaiti, kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas kuin elokuun taivas.
»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä ja huusi hänen korvaansa:
— Täti! Spilca pyytää minua vaimokseen. Mitä sanot siihen?
Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli jättänyt pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:
— Vahinko!… Poika-parka… Siitä ei tule mitään… Kuka uskaltaisi astua logofatin tielle?
— Kuka on tuo logofat? kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on tämän asian kanssa?