»Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille; hänen katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota kehysti sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän sanoi tukahtuneella äänellä:
— Se on logofat Costaki, jonka julmuuksista ja tihutöistä olet ehkä kuullut puhuttavan. Me, kuten kaikki seudun asukkaat, olemme riippuvaisia hänestä: hän voi antaa meidän elää tai voi tappaa meidät, aivan kuten haluaa. Ja neitonen, johon hänen huomionsa kiintyy, on mennyttä kalua. Hänellä on valittavana joko häpeä tai perheensä perikato. Kaksi vuotta sitten tuo raakalainen mieltyi minuun onnettomaan. Senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa. Tähän saakka olen onnistunut pitämään puoliani. Mutta vaara on minulle ylivoimainen, sillä tuolla miehellä ei ole sydäntä eikä häpyä. Hän on meidän herramme. Ennemmin tai myöhemmin on minulla edessäni valinta. Valintani on tehty. Oli aika, jolloin minussa eli toivo, että aviopuoliso voisi suojella minua. Kukaan ei uskalla uhmata hirmuvaltiasta. Minua pidetään pacostena [= maanvaiva, vitsaus]. Ja niitä vastassa, jotka ovat tulleet kaukaa naidakseen minut ja viedäkseen minut kotiseudulleen, on toinen este: tätini ei tahdo tulla mukanani. Kaikki hänen vainajansa ovat haudatut tänne, ja hän tahtoo painaa päänsä lepoon heidän vierelleen. Spilca, nyt tiedät kaiken, joskaan et tunne tätä kauheutta yksityiskohtaisesti. Kiitän sinua hyvistä aikeistasi. Siinä olisi pelastukseni. Mutta kuten tätini jo sanoi, ei siitä tule mitään. Minä tuottaisin sinulle onnettomuutta. Ja miksi uhmata häntä, kun kerran sanon, ettei siitä olisi mitään hyötyä? Minun on varmaankin sovitettava jokin pahatyö? Hyvä, minä sovitan sen.
* * * * *
»Salakarit, joita kohtalo siroittelee elämän merelle, pakoittavat ihmiset puikkelehtimaan pienissä aluksissa varovasti rantoja pitkin. Spilca, Bistritzan tukkipoika, tunsi karit ja välitti niistä vähät. Ja mieluummin kuin että olisi uponnut nenäänsä myöten suohon hän heittäytyi aaltojen vietäväksi.
»Minulle ei ole yhdentekevää, millä tavoin kuolen. Minulla on siihen nähden mielihaluni. Niinpä siis läksin seuraavana sunnuntai-iltapäivänä lainkaan epäröimättä uhmaamaan salakaria, jota niin monet voinicit pelkäsivät.
»Ylpeä moldaulainen hora, oli käynnissä kolmen mustalaisen pitäessä huolta tahdista. Kolmisenkymmentä neitosta, niiden joukossa Sultana. Parisenkymmentä nuorukaista. Hikoiltiin hiukan, sillä aurinko paahtoi, mutta siitä eivät tanssijat huolineet. Pidellen toisiaan sormenpäistä, joita varmemmaksi vakuudeksi eroittivat toisistaan kirjaillut nenäliinat (säädyllisyyden vuoksi ja myöskin siksi, että tahdottiin olla mieliksi vanhemmille, jotka valvoivat heitä), tuo kaunis piiri syöksyy keskustaa kohti. Eräs voinic huutaa: paikoillaan, paikoillaan! Pienet jalat ja isot jalat iskevät kuin rakeet tannerta, karheat kourat heilauttavat pikku kätöset korkealle päiden tasalle ja jälleen alas polviin saakka, sitten kehä laajenee, jolloin tanssijat loittonevat toisistaan, niin että käsivarret ojentautuvat suoriksi, ja nyt tuo ihmisseppel juoksee muutaman askeleen oikealle, sitten jälleen vasemmalle. Kaikki jalat polkevat paikoillaan, paikoillaan!
»Hengähdetään hiukan ja aletaan uudelleen. Se on romanialainen »hora». Voidakseen rakastaa sitä on oltava romanialainen ja maalainen. Se ei ole monimutkainen, mutta eloisa ja värikäs kuin sateenkaari. Siinä häilähtelevät kaulaliinat, jotka ovat joko keltaiset tai valkoiset riippuen siitä, millainen on ollut silkkiäismato, jota niin äidillisellä huolella on hoideltu. Lumivalkeasta liinasta valmistetut liivit ja hameet. Mustat sametti- tai villaesiliinat. Ja sitten kirjailuja ja pitsejä, jotka ovat nähneet kyyneleitä ja kuulleet huokauksia. Naurua ja lauluja ei myöskään ole puuttunut, sillä on hauska vaihtaa kyyneleet nauruksi.
»Kaunis, vähemmän kaunis tai ruma, 'horan' neitonen on aina miellyttävä poikien silmissä. He tietävät, että hän on siellä etsiäkseen itselleen puolisoa, sensijaan kuin he tulevat paremminkin etsimään naista, harvoin aviovaimoa. Tästä johtuu se suuri tarkkaavaisuus, jolla tytön äiti seuraa tanssijoiden liikkeitä ja kuiskailuja. Pojat ovat tietoisia tästä vartioinnista, ja siinä onkin selitys nenäliinalle, joka eroittaa toisistaan kädet, tyydyttää vanhemmat, ja josta ei ole muuta hyötyä kuin että se korkeintaan kiihdyttää halua.
»Kirjaillussa zabunissaan, valkoisissa housuissa, päässään leveälierinen, kolmivärisillä nauhoilla somistettu huopahattu on nuorukainen ennen kaikkea ylpeä sukupuolestaan. Tämä on kovin neitosen mieleen, joka ei vähääkään epäile olevansa kaunis. Viimemainitun varovaiseen ja hiukan harkitsevaan vilpittömyyteen hän vastaa varomattomalla, selvällä lupauksella, joka ei merkitse hänelle mitään. Jos se tepsii, sitä parempi. Jollei, niin hän taipuu lain edessä, astuu ikeeseen, perustaa kodin ja hänestä tulee järkkymätön tapojen vartia, etenkin silloin, kun hän on nuorten tyttöjen isä, jotka vuorostaan lähtevät 'horaan' etsimään itselleen aviomiestä.
»'Horat' vietetään aina carciuman lähettyvillä. Se onkin luonnollista, sillä siitä saa lämpimän ja silloin on hyvä juoda lasillinen. Ja juodessa puhutaan siksi, että on jotakin sanottavaa, tai vain siksi, että tahdotaan reuhata. Vain satavuotisen pähkinäpuun varjossa istuvat valkohapsiset vanhukset juovat muistoille, puhuvat ystävyydestä ja seuraavat ikäänkuin kaukaa sen elämän kiihkeää poljentoa, joka ei enää herätä heidän intohimojaan.