* * * * *
»Olin elänyt kuusi päivää kuin villipeto tiheässä metsikössä lähellä ala-Bistritzan alueen herraskartanoa, missä isännöi logofat Costaki, Sultanan ja monien muiden pyöveli. En ollut millään keinoin päässyt näkemään häntä. En tiedä, olinko syönyt, juonut tai levännyt. Tiesin, että vaatteeni olivat riekaleina, kädet, jalat ja kasvot verissä, sillä olin yötä päivää juoksennellut tieltä toiselle poikki pensaikkojen.
»Nämä seudut olivat etäällä rikospaikalta; täällä ei logofat pelännyt minua. Tämän metsän poikki hän kulki palatessaan tarkastusmatkoiltaan, aina yksin ja ratsain, aina pistooleilla aseistettuna. Minulla oli ainoana aseena vihani, kostoa huutava vereni. Veitsestä ei minulla olisi ollut suurtakaan hyötyä. Saadakseni miehen lankeamaan paljaisiin käsiini olin varannut nuoran, jonka aioin pingoittaa puusta toiseen.
»Kuudes ilta oli tuon hääpäiväksemme aiotun lokakuun ensimmäisen sunnuntain aatto. Sensijaan, että olisin kuumeisena odottanut tuota elämän riemullisinta päivää, makasin ojassa nuora kädessäni, korva herkkänä, ilman sielua, ilman Jumalaa, ilman toivoa. Hetkittäin en edes tietänyt, kuka olin. Yölinnun huuto tai siipien suhahdus herätti aivoni jälleen eloon. Ensimmäinen ajatukseni, ainoa haluni oli silloin hän. Kuvittelin hänen lähestyvän ajaen täyttä laukkaa. Hevosen polvien tasalle pingoitetussa köydessä tuntui tärähdys. Eläin suistui nurin. Minulla oli vihollinen käsissäni. Hypähdin hänen päälleen. Minkä kaamean kuoleman minä hänelle valmistin.
— Ah, Herra! Jos olet olemassa ja jos näet vääryyden tapahtuneen, niin suo minun juoda tämä raikas vesi! Sitten pukeutuisin munkkikaapuun ja laulaisin sinun ylistystäsi koko elinikäni!
* * * * *
»Näin rukoilin tuona iltana, ja rukoukseni oli Jumalalle otollinen.
»Paikka, jonka olin valinnut aikeeni toteuttamiseen, oli mitä soveliain. Ennenkuin tie muuttuu niin tasaiseksi, että ratsastaja voi laskettaa neliä, kiemurtelee se eteenpäin kapeana ja äkkijyrkkänä, ja kulkua vaikeuttaa lisäksi vuoristopuro. Tässä kohden täytyy ratsastajan laskeutua satulasta ja kulkea jalkaisin noin pari sataa metriä. Tällä välin minun oli koetettava päästä tuntemaan hänet, jotta en tappaisi syytöntä, joskin olin varma, että logofat oli ainoa ratsastaja, joka liikkui näillä seuduin.
»Utuinen hämärä laskeusi lempeänä tammimetsän yli minun kuunnellessani ojaan kyyristyneenä puron lorinaa, kun hevosen kavioiden kopse kohtasi selvänä korvaani. Ratsastaja hyppäsi maahan. Hevonen päristeli. Sydän ilosta sykähtäen hypähdin pystyyn. Koetin muutamalla harppauksella päästä lähemmäs voidakseni eroittaa viholliseni lyhyen vartalon, mutta mies oli näkymättömissä hevosensa takana, jonka hän antoi kulkea valloillaan, pysytellen itse vastakkaisella puolella minua. Kävi yhä pimeämmäksi sitä mukaa kun edettiin sankkaan, jättiläismäisiä puita kasvavaan metsikköön. Minun oli siis kaikin mokomin päästävä näkemään hänet siinä paikassa. Niinpian kuin tiheikkö olisi kuljettu, pääsisi hän käsistäni. Mitä tekisin viivyttääkseni häntä? Pieninkin varomattomuus minun taholtani olisi ollut kohtalokas.
— Jumalani, ajattelin minä, suojelisitkohan sinä pyöveleitä?