— Äiti!
»Bä-ä-ä, kuuluu vastaukseksi. Kiiluvat silmät katoavat.
»Myöhään yöllä pääsen perille loan ja hien peittämänä. Sultanan asunto on kirkkaasti valaistu, paljon kynttilöitä on sytytetty palamaan. Kaukaa näen tindan, joka on täynnä ihmisiä.
— Siinä se, sanon minä, täti on kuollut! Nyt tiedän, miksi kohtasin kaikki nuo onnettomuuden merkit tielläni!
»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa, kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli lyönyt leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan liikahtelisi. En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia silmiä. Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen betealan kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.
»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä kaikkea kuten muutkin.»
* * * * *
— Niin oli kirjoitettu, sanoi täti minulle; hän tiesi sen itsekin. Hän oli valmistunut siihen. Toissailtana, kun hän oli yksin kokoamassa heinää, tuli hän äkkiarvaamatta, raastoi hänet metsään ja otti hänet väkivalloin. Pieni Sultana-parkani ei jaksanut kantaa tätä loukkausta. En tiedä, kuinka hänen yöllä onnistui sulattaa fosfori kahdeksasta tulitikkulaatikosta ja juoda myrkky. Hän kuoli eilen illalla iltamessun jälkeen, ilman että häntä olisi saatu juomaan maitoa, jotta hän olisi antanut ylen myrkyn. Niin on kirjoitettu… Nyt hän ainakin saa levätä vanhempainsa vieressä. Ehkäpä he kutsuivat häntä. Kuolleet eivät halua olla yksin.
»Sitten vanhus otti hääkynttilät, kehitti ne esille kääröstä, sytytti ne ja asetti ne Sultanan päänpuoleen, jonka vahamaiset kasvot näyttivät vieläkin valkeammilta noiden kahden liekin luodessa huoneeseen häikäisevää valoaan. Sitten hän polvistui ja lausui lujalla äänellä: Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun tahtosi…
»Kaikki läsnäolijat noudattivat hänen esimerkkiään. Minä yksin jäin sanaa sanomatta seisomaan ja katselemaan valossa uinuvaa morsiantani.