— Hyvin raskaita.
»He eivät sano enää mitään. Koetan niellä hiukan leipää, juoda tilkan viiniä. Se ei tahdo mennä alas. Nousen ja lähden.
»Ulkona on melkein pimeä. Olen levännyt, mutta kynttilät painavat jälleen. Vaihdan lakkaamatta käsivartta ilman tulosta. Ja perille on vielä kaksi peninkulmaa. Tie on yksinäinen ja sateen liottama. Korvani soivat, vuoroon toinen, vuoroon toinen, mikä on merkki siitä, että joku puhuu minusta pahaa. Vedän esiin veitseni, avaan sen ja annan sen riippua oikealla kupeellani. Mutta kuinka väsyttävää onkaan tähystää kaiken aikaa ympärilleen! Vyöstäni riippuva veitsi lyö joka askeleella vasten kuvettani. Minusta tuntuu kuin se syövyttäisi siihen reiän. Taitan veitsen kokoon ja pistän sen jälleen vyöhöni. Juuri tällä hetkellä ilmestyy kahden askeleen päähän eteeni pukki, yhtä musta kuin minua ympäröivä yö; se kulkee tien yli ja katoaa. Ja vaikka hyvin tiedän, että se on pukki kuten muutkin pukit, oikea pukki, jota sen omistaja etsii kaikkialta, sanon aivan ääneen itsekseni:
— Se on piru!
»Kohotan oikean käteni tehdäkseni ristinmerkin. Käteni on lyijynraskas.
Ajattelen:
— Se oli piru! Se estää minua siunaamasta itseäni! Ja nämä kynttiläthän käyvät niin raskaiksi, etten enää tiedä, miten niitä pidellä!
»Tahdon jälleen avata veitseni, mutta peukaloni on liian heikko voittamaan jäykkää jousta. Siinä jälleen merkki Pahan läsnäolosta! Ja yö on niin pimeä, että silmiini koskee.
»Viimein lasken reppuni maahan ja asetan kynttilät tien vierellä kasvavaa puuta vasten. Silloin huomaan poikenneeni väärälle tielle, joka kulkee yhdensuuntaisesti oikean tien kanssa. Puut ovat nuoria poppeleita, suoria ja melkein yhtä paljaita kuin kynttilät. Jälleen kynttilöitä! Kokonainen kuja! Surkeita kynttilöitä, sammuneita ja mustia!
— Ei, sanon itsekseni, tämä yö on viimeiseni! En kuole virran pyörteisiin kuten kuuluisi urhealle tukkipojalle; kuolen pelosta kuin baba!
»Lopulta onnistun avaamaan veitseni ja tekemään ristinmerkin. Otan maasta kantamukseni. Ja huomaan rämpiväni upottavalla pellolla, jonka poikki kuljen päästäkseni oikealle tielle. Yht'äkkiä näen edessäni kaksi kiiluvaa silmää, jotka tulevat minua kohti. Tunnen sydämeni pysähtyvän. Reppu ja kynttilät pääsevät käsistäni. Minä huudan: