VATAFFI MOVILAN TARINA
»Minusta tuli heitukka vastoin tahtoani.
»Olimme pientilallisia Stanestissa, lähellä Giurgiu'ta. Isäni oli perinyt vanhemmiltaan viisitoista hehtaaria maata. Meillä oli karjaa, viinitarhoja, hedelmäpuita ja maissipeltoja, eikä meiltä puuttunut mitään, mikä kuuluu pienen gospodarian hyvinvointiin. Tämä johtui siitä, että isovanhemmillani oli ollut onni saada naapurikseen herra, jollaista harvoin tapaa. Minäkin tunsin tuon vaikutusvaltaisen bojaarin hänen vanhoilla päivillään, ollessani noin viisitoistavuotias. Hän oli hyvä ja Jumalaa pelkääväinen. Vaikkakin hän kuului protipendadaan, polveutuen esi-isästä, joka oli taistellut Mircea Vanhan joukoissa, pistäytyi hän mielellään cojanen majaan pakinoimaan, tehden tuttavuutta hänen perheensä ja lastensa kanssa, joita hänellä oli joka vuosi kastettavana.
»Minä olen hänen kummilapsensa. Movila oli ollut hänen koleraan kuolleen veljensä nimi. Uskallan sanoa, että hän rakasti minua kuin omaa poikaansa, sillä muistutin näöltäni ja luonteeltani hänen veljeään. Joka vuosi me kaikin, tytöt ja pojat, olimmepa kummilapsia tai emme, riensimme sorcovat [tekokukkakimput] käsissä toivottamaan hänelle onnellista uutta vuotta. Hän otti vastaan meidät kaikki, kauniit kasvot jaloutta ja hyvyyttä säteillen. Koko lapsilauma hyökkäsi hänen kimppuunsa huiskien häntä sorcovalla ja huutaen kuin nälkäiset pennut.
»Hän seisoi suorana kuin tammi keskellä tätä melua avarassa eteisessään, johon puukenkämme olivat jättäneet lumiset jäljet, kohotti käsivartensa taivasta kohti, puolustautui leikkiä laskien tätä onnittelutulvaa vastaan ja huusi vuorostaan:
— Lapseni, minäkin toivotan teille hyvää terveyttä, hyvinvointia ja pitkää ikää!
»Sitten hän huusi palvelijalleen:
— Täytähän pienokaisten reput pähkinöillä ja rinkeleillä.
»Lopuksi hän istuutui sohvaan antaen meidän marssia yksitellen rivissä ohitseen, taputteli meitä ja pisti kohmettuneisiin pikku käsiimme kultagalbenin, joka oli hänen uudenvuoden lahjansa.
»Tuollainen galben ei ollut harvinainen senaikuisessa maalaisperheessä. Siitä huolimatta joka talonpoika säilytti sitä kuin pyhäinjäännöstä.