»Muistan, miten myötämielisesti tuo jalosydäminen mies seurasi talonpojan yksityiselämää. Hän ei suvainnut miestä, jolle juominen oli muuttunut paheeksi, mutta hän oli paljoon nähden anteeksiantavainen. Milloin joku hänen alustalaisistaan joutui konnuttomaksi, otti hän tämän vaimon suojelukseensa, antoi hänelle maapalstan ja tarvittavat työvälineet, jotta hän voisi jälleen perustaa gospodarian. Hän kävi säälimätöntä taistelua kapakoitsijoita vastaan. Jos talonpojat olivat joutuneet näille velkaan, peruutti hän velat arvovallallaan. Ja jos joku näistä petolinnuista antautui laittomaan keinotteluun, lähetti hän hänen luokseen mumbachirin, joka pehmitti hänen jalkapohjiaan hirvittävällä topuzilla [rautapäinen nuija, Turkin vallan aikuinen rangaistusväline].
»Vähää ennen kuolemaansa tämä ylhäinen herra kävi vierailulla luonamme. Vietimme perheen kuudennentoista lapsen yksivuotissyntymäpäivää; kaikki kuusitoista olivat elossa. Lapsi oli hänen kummilapsensa ja tavan mukaan isäni ilmoitti hänelle, että lapsen tukka leikattaisiin ensi kertaa, mikä kunnia suotiin kummeille. Oli pidetty velvollisuutena ilmoittaa hänelle asiasta, mutta hänen tuloaan ei odotettu, sillä tiedettiin hänen monet toimensa. Suureksi iloksemme saapui ratsastava lähetti ilmoittamaan, että bojaari tahtoi itse leikata kummilapsensa hiukset.
»Juhla muodostui kahta ehommaksi. Neljän vanhimman tyttärensä avulla pani äitini parastaan keittiössä ja vaatevarastossa. Onnellinen päivänsankari pestiin, kammattiin ja puettiin kuin mikäkin nukke, ja hänen somisteluaan kesti viime hetkeen saakka. Sitten saapui hänen kumminsa, mukanaan runsaat lahjat. Hänet otettiin vastaan kuin prinssi. Isä esitteli hänelle lapsilaumansa, jossa oli kuusi tyttöä ja kymmenen poikaa, joista vanhin oli kaksikymmenvuotias, nuorimman ollessa äitinsä sylissä. Kaksi sisarta ja kaksi veljeä olivat kaksosia. Näistä kuudestatoista oli kaksitoista herran kummilapsia.
»Pöydässä äitini oli niin onnellinen, että puhui typeryyksiä, astui bojaarin kauhtanalle ja kaatoi hänen lasinsa. Silloin tuo kelpo mies sanoi nämä sanat, jotka ovat säilyneet muistissani:
— Älkää koskaan hämmentykö kuolevaisen edessä, olkoonpa hän kuka tahansa. Bojaari tai talonpoika, kaikki me olemme samanarvoisia toisessa maailmassa. Maan päällä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja jos 'Pietari' pitelee valtikkaa sillävälin kuin 'Paavali' huokaa ikeen alla, ei se ole siksi, että Jumala niin tahtoo, vaan siksi, että ihminen niin tahtoo, ihminen, joka on epäoikeudenmukainen, julma ja ahne. Velvollisuutemme on nousta tuollaista miestä vastaan ja musertaa hänet vaikkapa henkemme uhalla, sillä Jumala ei ole luonut pahuutta.
»Näitä sanoja sain aihetta muistella vajaan kuukauden kuluttua tämän herran kuolemasta. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä palasi ulkomailta ottaakseen haltuunsa omaisuutensa. Hän oli juuri tuollainen epäoikeudenmukainen, julma ja ahne mies, josta bojaari-vainaja oli puhunut.
* * * * *
»Kun hän ensi kertaa kävi seudulla, emme tietäneet, kenen kanssa olimme tekemisissä; otimme hänet vastaan kaikella sillä kunnioituksella, mikä kuului kaikkien kaipaaman isän perilliselle. Hän istui ylimielisenä vaunuissaan, piti meidät loitolla, ei puhutellut edes vanhuksia, vielä vähemmän kätteli heitä, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän tyytyi tiedustelemaan seurassaan olevalta ispravnicilta asukkaiden oloja, tehden niiden johdosta muistiinpanoja. Tuloksena oli, että kukin perhe sai täst'edes maksaa kaksinkertaisen haraciun kullassa Rustchiukin pashalle.
»Haraciusta oli tullut perintötapa: se maksettiin isästä poikaan. Entinen bojaari otti vastaan meidän maksamamme erän, lisäsi puolet itseltään ja lähetti rahat Tonavan toisella puolen asuvalle hirmuvaltiaalle, jotta hän jättäisi meidät rauhaan. Näin me emme koskaan olleet saaneet kokea sitä hävitystä ja ryöstöä, jonka alaisina muut Tonavan varsien asukkaat huokasivat, milloin eivät voineet suorittaa verojaan valtaherralle.
»Oli tiettyä, ettei bojaari maksanut haraciuta, enempää kuin muutakaan veroa. Tiedettiin bojaarin olevan vapaa kaikista valtionveroista. Mutta siitä lähtien kun rikas suojelijamme oli omasta aloitteestaan ottanut suorittaakseen puolet haraciusta, olivat talonpojat alkaneet pitää tätä anteliaisuutta oikeana ja kohtuullisena tekona, sillä miksipä, totta puhuen, piti sen, jolla oli kolmekymmentä pogoria maata, maksaa kaikki verot, kun sen, jolla oli kolmekymmentätuhatta, ei tarvinnut maksaa penniäkään. Näin oli ajatellut vanha bojaarikin, tuo tasapuolinen mies; vanhempiemme onnellinen olotila oli ulottunut kaikkein kurjimpiinkin asukkaisiin, isännän pelloilla orjina työskenteleviin mustalaisiinkin. Noitakin poloisia, joita muuten ostettiin ja myytiin kuin karjaa, kohdeltiin inhimillisesti. Bojaari rankaisi ankarasti jokaista, joka rasitti heitä ylenmääräisellä työllä; hän valvoi, että heidän ravintonsa oli terveellinen ja riittävä; sairauden kohdatessa hän avusti heitä. Ja tästä muistuu mieleeni muuan erittäin liikuttava kohtaus.