»Ankara kuume oli jonkun aikaa raivonnut kulkutautina. Eräänä päivänä, kun olin menossa konakiin lainaamaan isoa haravaa, satuin tulemaan juuri sillä hetkellä, jolloin bojaari tutki orjiensa tilaa. Kulkutaudin vuoksi oli suurin osa mustalaisista sanonut olevansa sairaana. Päästäkseen selville asian oikeasta laidasta oli logofat keksinyt menettelytavan, joka ei koskaan pettänyt: hän tarjosi heille viinaa, sillä hän tiesi, että 'mustalainen lakkaa juomasta vasta sitten, kun hän on kuollut'. Tekosairaat menivät ansaan, joivat ja lähetettiin työhön. Mutta logofat ei uskaltanut turvautua tähän keinoon omistajan läsnäollessa. Muuan hölmönnäköinen mustalainen paistatteli päivää pää käsien varassa. Meidän saapuessamme hän heittäytyi isäntänsä jalkoihin, joka kysyi häneltä:
— Mikä sinua vaivaa?
— Olen sairas, herra!
— Hän ei ole sairas, hän teeskentelee, sanoi logofat.
— Minäkö teeskentelen? huusi orja; koetahan tarjota minulle viinaa, niin saat nähdä, etten juo!… Sanoinhan, että olen sairas!
»Tämän äärimmäisen todisteen vilpittömyys liikutti omistajaa ja hän ehdotti mustalaiselle:
— Tahdotko, että teen sinusta vapaan?
— Vapaan? toisti tämä suruissaan. Ajatko sinä minut pois, herra? Ja mihin menisin? Joutuisin ojasta allikkoon».
»Poistuessaan bojaari kohotti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Kuinka surullisia olioita olemmekaan: vapauteen päästetty eläin selviytyy, mutta inhimillisen olennon on jälleen myytävä itsensä!