»Tällainen oli mies, jota kymmenen pitäjää, vieläpä kokonainen departementti, sai kiittää vauraudestaan eräänä kaikkein raskaimpana aikakautena, mikä maamme on täytynyt kestää. Tämä bojaari on viimeisiä, jotka ansaitsevat romanialaisen nimen. Hän rakasti kansaansa, eli sen parissa, otti osaa sen iloihin ja kärsimyksiin.
»Perillinen ei kulkenut isänsä jälkiä. Hänen mielestään me olimme liian onnellisia. Vaikka olikin niin rikas, että olisi voinut 'syödä kultaa lusikalla', ei hänen ahneutensa sittenkään ollut tyydytetty. Muukalaisena sydämeltään, vieläpä kieleltäänkin (hän puhui kieltämme vaivalloisesti), länsimailla viettämänsä elämän turmelemana, hän seurasi niiden romanialaisten ja muukalaisten esimerkkiä, joille talonpoika oli vain vetojuhta.
»Haraciun kaksinkertaistuttamisesta säikähtyneinä kokoontuivat alueen vanhimmat Stanestin pappilaan. Minäkin, parraton nuori mies, olin siellä läsnä, ja ikäänkuin se olisi ollut eilen, näen edessäni heidän vakavat kasvonsa, joita kehysti leveille hartioille valuva valkoinen tukka. He vakuuttivat heti, että rauhan ja onnen ajat olivat ohi:
— Myykää karja! Kylväkää vain sen verran, kuin on välttämätöntä! Valmistakaa isoja vankkureita, jollaisia esivanhempamme käyttivät ja pitäkää ne valmiina neljän vahvan härän vedettäviksi, ja sälyttäkää niihin sitten perheenne ja arvoesineenne. Te nuoret saatte lähteä vuorille. Tänne jäävät kuljetetaan orjuuteen. Me vanhat käymme ikuiseen lepoon! Tapahtukoon Herran taho!
»Herran tahto tapahtui: uusi omistaja vuokrasi maansa eräälle kreikkalaiselle, josta tuli departementin vitsaus. Vähemmässä kuin vuodessa oli seudun omista miehistä valittujen paikallisten viranomaisten sijalla liuta phanarioteja, jotka olivat verenhimoisempia kuin asumattomina olleiden talojen lutikat. He olivat kuin heinäsirkat viljapellolla. Joka päivä ilmestyi ovelle kelmeäkasvoisia olentoja, joilla oli verestävät silmät ja jotka mutisivat käsittämätöntä romaniankieltä, säikytellen naisia ja lapsia. Nämä haaskalinnut, joilla aina oli mukanaan aseistettuja lefedgejä ja ruhtinaan antama käskykirje, kulkivat kyläkunnasta toiseen ja vaativat kaikenlaisia uusia veroja karjasta, viinistä ja väkijuomista, vieläpä jokaisesta viljahehtolitrasta. Sitten vuoron perään hedelmäpuista, kalastuksesta, metsästyksestä, silkkiäismadoista, mehiläisistä, villatuotteista, öljyistä, ikkunoista ja savupiipuista.
»Karjaa katosi keskellä kirkasta päivää. Poterakin ilmestyi näyttämölle, muka ajamaan takaa varkaita. Heidät oli majoitettava ja ruokittava. Nämä raakalaiset tekivät väkivaltaa kauneimmille tytöillemme. Me lähetimme valittamaan Divanille. Valittajilta muserrettiin luut topuzilla.
»Silloin meille selvisi, että väkivalta, jonka alaiseksi seutumme vasta nyt oli joutunut, oli aikoja sitten ollut yleistä koko Romaniassa, hallitsivatpa sitä sitten kreikkalaiset tai romanialaiset. Saimme kiittää edesmenneen gospodarin ponnistuksia ja moraalista arvovaltaa siitä, ettei meidän ollut tarvinnut tuntea sitä aikaisemmin. Hänen poikansa, josta oli tullut Divanin jäsen, teki kauppaa oman kansansa verellä ja heillä, möi tilukset huutokaupalla ja antoi ostajille vapaat kädet menetellä kuten parhaaksi näkivät. Kaiken lisäksi hänen tilustensa vuokraaja toi auransa meidän vainioillemme, välittäen vähät meidän rajoistamme ja saroistamme. Hän tiesi, että hänen rikostoverinsa vastaisi topuzilla vaatimuksiin, joita me esittäisimme Divanille.»
* * * * *
»Kolmessa vuodessa oli judetzimme muuttunut tuntemattomaksi. Pelko yksin teki enemmän tuhoa kuin kulkutauti, kuivuus, tulipalo ja tulva. Asukkaat hakkasivat ja polttivat melkein kaikki hedelmäpuut. Laululinnut ja haikarat katosivat. Kuului vain mehiläisten surinaa. Ei enää näkynyt isoja valkoisia sarkoja täynnä monia tuhansia silkkiäismatoja, jotka siellä näpertelivät lehtiä. Poissa olivat karjalaumat, jotka iltaisin palasivat laitumelta. Ei enää häitä, jotka kestivät kokonaisen viikon; ei kastetilaisuuksia, joihin ohikulkijatkin kutsuttiin saamaan osansa paistetusta kalkkunasta ja hyvästä viinistä; ei enää almuja! Lapsuusaikamme unohtumattomat syyskuun yöt, jolloin paahdettiin vihreitä maissin tähkiä ja kuunneltiin leivoa, vietettiin nyt alakuloisina valvoen. Kalliin maansa menettäneenä, perhe häväistynä, sortui järkevinkin talonpoika juopotteluun, kulutti aikansa lukemattomissa kapakoissa, joita oli ilmestynyt kuin sieniä sateella. Aikoinaan keinottelijoiden rangaistukseksi määrätty topuz rusenteli nyt joka viikko velallisten asukkaiden jäseniä; moni sai lopun ikäänsä laahautua eteenpäin kainalosauvojen varassa. Toisia ripustettiin hirteen jaloistaan pää alaspäin, ja alle sytytettiin savuava nuotio. Toisille pistettiin keitettyjä, tulikuumia munia kainalokuoppiin. Toisilta nipistettiin sormenpäät, toisille työnnettiin okaita kynsien alle.
»Perheemme hupeni puoleen. Kun olimme rikkaitten kirjoissa, kävi pakanallinen urgia kimppuumme raivokkaana kuin vandaali. Isäni kuoli topuzin uhrina, kidutus, jonka teki sitäkin kauheammaksi savuun tukehtuminen. Kolme vanhinta veljeäni tapettiin heidän tahtoessaan puolustaa isää. Kaksi sisarta katosi eräänä päivänä jälkeä jättämättä. Kaksi muuta palasi puolen vuoden kuluttua kotiin ryöstettynä ja raiskattuna, jonka jälkeen he sairastuivat keuhkotautiin siitä enää nousematta. Nuorin veljistä hukkui tapaturmaisesti. Niinpä minä kaksikymmenvuotiaana olin perheen vanhin, ympärilläni viisi veljeä, kaksi sisarta ja äiti, joka ei lakannut itkemästä yöllä eikä päivällä.»