* * * * *

»Tällä hetkellä tapahtui viimein suurin onnettomuus, mikä romanialaista voi kohdata, onnettomuus, jota kaikki odottivat, ja jonka aiheutti Rustchiukin pashalle maksamatta jäänyt haraciu: hirmuvaltiaan valloilleen päästämät turkkilaiset laumat valtasivat maan.

»Kuten tiedätte, on romanialaisen talonpojan luonteessa jotakin, joka muistuttaa koiraa. Hän ei joudu epätoivoon, vaikka saakin potkuja, ja on päiväkausia syömättä, kunhan hän vain saa pitää kotinsa. Tämä koti voi olla kylmä ja autio: talo ilman ikkunoita, pihamaa ilman aitausta; hän pysyy sittenkin paikoillaan, kiertelee talonsa ympärillä, oikailee, toivoo. Se on hänen kolkkansa. Mutta sinä päivänä, jolloin kohtalo pakoittaa hänet eroamaan tästä muistojen pesästä ja lähtemään maailmalle — vaikkapa vain sinne, missä puhutaan hänen omaa kieltään — on hänen uskonsa isien Jumalaan mennyttä.

»Eräänä harmaana huhtikuun aamuna, jolloin laajat pellot vielä olivat kyntämättä ja leivo poissa, saapui kylään täyttä laukkaa ratsastava mies, hatuttomin päin ja repaleisena, ja huusi asukkaille:

— Kristityt! Paetkaa! Paetkaa pian! Aamunkoitosta alkaen kulkee turkkilaisia joukkoja Tonavan yli Zimnicean kohdalla suunnaten kulkunsa tännepäin. He korjaavat kaiken, minkä vielä tiellään tapaavat, tappavat miehet, häpäisevät naiset, polttavat talot! Viekää tämä sanoma edelleen ja paetkaa! Minä palaan kotiini. Onneton se, ken ei ole pakolaisten joukossa ennen pimeän tuloa!

»Asukkaiden epätoivo ei olisi ollut näin suuri, jos heille olisi ilmoitettu, että Tonavan aallot lähestyivät talonkorkuisina nielläkseen heidät. Naiset juoksivat lastensa luo. Miehet nostivat nyrkkinsä taivasta kohti, huutaen:

— Armon Herra! Mitä pahaa olemme tehneet, kun lähetät meille näin julman onnettomuuden?

»Kirkonkellot alkoivat kumahdella taukoamatta: valittava hautajaissoitto, joka sekaantui naisten huutoihin, lasten itkuun, miesten sadatteluun ja koirien haukuntaan, joihin oli tarttunut niiden isäntien raivo. Sikoja ja siipikarjaa tapettiin matkaeväiksi. Suurissa kattiloissa keitettiin mamaligaa, johon pantiin vain vähän suolaa janon välttämiseksi, sillä Jumala ties, mille, vedettömälle tielle jouduttaisiin. Mutta sitä valmistaessaan naiset sekoittivat siihen monta suolaista kyyneltä.

»Monesta kodista puuttui mies, tai hän oli rampa. Meidän täytyi rientää heidän avukseen ja auttaa naisväkeä tavarain kuormittamisessa. Onnellisimmat tässä onnettomuudessa olivat ne, joilla ei ollut rattaita, elukoita eikä mitään kuormattavaa. He ottivat reppunsa ja keppinsä.

»Kylä esiintyi asussa, joka oli aivan ainutlaatuinen meidän sukupolvemme silmille. Kaikki talot tyhjentyivät kuin tulipalon uhatessa, vaikkei missään ollutkaan tuli irti. Vaimot, jotka eivät voineet luopua niin suurella vaivalla kootuista esineistä, kuormittivat rattaat liiaksi. Miehet heittivät maahan sen, mitä pitivät tarpeettomana. Syntyi kinastelua. Moni vaimo sai osakseen lyöntejä. Pappi riensi talosta toiseen, tuki heikkoja, tyynnytteli kiivastuneita, hoputti vitkastelevia. Vaikkakin hyvin iäkäs ja onnettomuuksien koettelema, oli hän aina ollut sydämen mies; tuona päivänä hän tuli kuin Jumalan lähettämänä. Paljain päin, valkoiset hiukset palmikoituina ja koottuina niskaan sykerölle, papinkauhtana ylös käärittynä, kasvot hehkuen uskon intoa, hän samosi pitkin pitäjää ketteränä kuin nuorukainen ja huusi joka pihamaalla: