— Ottakaa vastaan, mitä taivas meille lähettää! On kiirasviikko: muistakaa Vapahtajamme kärsimyksiä! Minä seison kanssanne… En jätä teitä. Olen pakolaisten etunenässä kun matkamme käy Golgatalle.
»Ja niin hän olikin.
»Puolenpäivän aikaan kulkue lähti liikkeelle. Etummaisena olivat papin rattaat, joista oli tullut vaeltava kirkkomme. Kuomun etuosassa nähtiin ristiinnaulitun kuva, joka oli kuusikymmentä vuotta riippunut prelaatin makuuhuoneen seinällä. Puettuna messukasukkaan, toisessa kädessä suitsutusastia, toisessa kirkon jalokivillä koristettu risti, hän antoi lähtömerkin, asettautuen kävelemään jykevien, lumivalkoisten härkiensä eteen. Hänen ainoa poikansa, jonka maailmaan tulon hänen äitinsä oli saanut maksaa hengellään, ohjasi härkiä köyden avulla, joka oli kiinnitetty niiden sarviin.
»Näitä papillisia rattaita seurasivat jalkaisin kulkevat pakolaiset, reppu selässä, keppi kädessä; sitten vaunut, joissa ajoivat sellaiset perheet, joiden päämies oli raajarikko, lesket ja orvot. Viimeisenä vähemmän kovaosaiset perheet, joilla kullakin oli useita voimakkaita miehiä turvanaan.
»Kaikki rattaat olivat peitetyt ja sullotut täpötäyteen. Paitsi omia tavaroitaan, oli jokainen ottanut kuljettaakseen jotakin jalkaisin kulkevan onnettoman naapurinsa kapineista: peittoja, vaatteita, seudukeja, maissijauhoja. Joka rattaitten puoliin oli ripustettu kuivia maissinlyhteitä hätävaraksi koirille, siinä tapauksessa, ettei mitään parempaa syötävää enää olisi niille antaa. Nuo eläinparat, ihmisen uskolliset ystävät — aivan toisin kuin kissat, jotka eivät aavistelleet mitään, vaan jäivät tyhjiin koteihin, — olivat kerkeitä vainuamaan vaaraa ja seuraamaan isäntiään. Nyt ne kulkivat alakuloisina, melkeinpä kuin tietoisina onnettomuudesta, rattaitten pyörien turvissa, häntä koipien välissä, korvat lumeissa huonosti rasvattujen akseleiden kitinästä.
»Lasten parku, naisten nyyhkytykset, jalkaisin patikoivien miesten kiroukset heidän nostellessaan maahan vierähtäneitä kapineita, siinä kaikki, mitä oli jälellä ennen niin kukoistavan maakuntamme elämästä. Ja kaikki tämä oli yhden miehen syytä, ylhäissyntyisen romanialaisen, jonka esi-isä oli ollut maineikas mies. Muistan sanat, jotka tämän epäinhimillisen pojan jalomielinen isä oli pöydässämme lausunut: On noustava kapinaan epäoikeudenmukaista, julmaa ja ahnetta miestä vastaan ja muserrettava hänet… Pahuus ei ole Jumalan työtä…
»Päätökseni oli tehty, mutta menin kuitenkin neuvottelemaan pakolaisten hengellisen päällikön, vanhan papin kanssa, jolle kerroin nämä manallemenneen bojaarin sanat.»
* * * * *
»Kuusituntisen marssin jälkeen saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Calugarenin kukkuloille, mistä on näköala yli Tonavan. Jokaisen vaunun lyhty oli sytytetty palamaan… Jokainen sielu etsi tukea… Koiratkin kerjäsivät lempeämpää katsetta. Muuan nainen potkaisi koiraansa. Eläin-parka kaikkosi hiukan loitommas pimeyteen, jäi sitten nöyränä katselemaan, ymmärtämättä mitään tästä kaikesta. Pappi näki tämän kohtauksen ja kävi murheelliseksi, kuten minäkin.
— Miksi ajat sen pois, tyttäreni? kysyi hän.