— Siksi, ettei minulla ole sille mitään annettavaa, ei edes maissin tähkiä.
— Mutta eihän se pyydä sinulta syötävää… Se tahtoo seurata sinua…
Olisiko sinulla sydäntä evätä siltä tämä lohdutus.
»Tämän nuhteen kuullessaan nainen puhkesi itkuun. Vein papin syrjään ja ilmaisin hänelle aikomuksenani olevan ruveta heitukaksi.
— Tahdon kostaa isäni, veljieni ja sisarteni puolesta… Ja muidenkin uhrien puolesta…
— Ketä tahdot rangaista?
— Kaikkia! Olkootpa ketä tahansa: romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, kaikkia, jotka ovat epäoikeudenmukaisia, julmia ja ahneita.
»Vanhus ei vastannut mitään. Hän seisoi kookkaana ja ryhdikkäänä pimeässä yössä; hänen katseensa oli kiintynyt Tonavaan, hänen omaan kirkkoonsa, omaan kyläänsä, sillävälin kuin hänen pitkä partansa hulmusi tuulessa. Hän kääntyi hitaasti katsomaan vaunulyhtyjen häilähteleviä valoja ja mietiskeli. Samassa näkyi taivaanrannalla tulenliekkejä, jotka ensin olivat heikkoja, mutta levisivät sitten yhä laajemmalle. Kosketin hänen olkapäätään:
— Katsokaa, isä, Putineiu ja Stanesti palavat.
»Hän hätkähti ikäänkuin unesta heräten ja jäi katselemaan tulipaloa keskellä hälinää, joka kuului vaunurivistä. Sitten hän laski kätensä olkapäilleni ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Poikani, lähde heitukaksi! Ja rankaise pahoja. On totta, ettei pahuus ole Jumalan työtä.