»Näin puhui Akime-parkani. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli vieläkin kiihkeämmin lastaan, joka tarttui pikku kädellään hänen tuuheaan tukkaansa ja sai hänet vuodattamaan kyyneleitä ensi kertaa elämässään. Sitten hän lähti 'Herran nimeen' enkä senjälkeen ole kuullut hänestä mitään.»
Floarea Codrilor pysähtyi, sillä mielenliikutus tukehdutti häntä. Kertomuksen alussa samoinkuin sitä jatkaessaankin hän kunnioitti katseellaan jokaista kuulijaansa, olkoonpa että hän oli kaikkein halvin heitukoista, mutta ennenkaikkea hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet sanoa minulle: Sinä, Jeremias, metsän poika ja minun poikani, sinä olet koko minun elämäni… Sinun vuoksesi olen täällä…
Heitukat, jotka pitivät arvossa tätä avomielisyyttä, kuuntelivat äänettöminä. Spilca ahmi hänen jokaisen sanansa jännittyneenä ja tarkkaavaisena, sillävälin kun aina järkkymättömän tyyni Elias käänsi hänen puoleensa liikkumattomat apostolinkasvonsa. Vähemmän nerokas, hengenlahjoiltaan yksinkertaisempi, mutta yhtä tiedonjanoinen vataffi Movila seurasi häntä mielenkiinnolla, hoidellen samalla nuotiota.
»Ensimmäinen intohimoni alkaessani katsella elämää oli juoksennella hekumoiden rinta tuulta vasten. Vain kaksi olentoa rakastaa kiihkeästi tuota lapsuuteni ystävää: vapaa mies ja koira. Ne olivat ensimmäiset ystäväni. Minun vapaa mieheni oli eräs kylän poikaviikari, kolme vuotta minua vanhempi, yltiöpäinen ja kesytön, opettajani vapauden salaperäisillä poluilla. Hämmästytte kaikki kun sanon, että hän on tällä haavaa heitukoiden kapteeni, joka hallitsee Buzeu-vuoristossa, kymmenen peninkulman päässä meistä, ja kylvää kauhua noiden kurjien keskuuteen, jotka laativat lakeja; hänen nimensä on Groza.
— Groza?! huudahtivat heitukat.
— Kovasydäminen Grozako? kysäsi vataffi. »Miksi hän olisi »kovasydäminen?» Siksikö, että on nylkenyt elävänä erään oman joukkueensa miehen ja erään gospodarin [rikas maanomistaja]. Täten turmansa saanut heitukka oli petturi, syypää rikokseen, jonka Groza oli vähällä saada maksaa hengellään. Mitä gospodariin tulee, oli se hänelle, kautta kunniani, oikein: menkäähän vain puhuttelemaan tuon verenimijän sortamaa rahvasta; saatte nähdä naisten sytyttävän vahakynttilöitä ja rukoilevan suuren heitukan puolesta.
»Tunsin hänet lapsena ja nuorukaisena. Hän oli raju, mutta sydämeltään lempeä. Olin yhdeksän-, hän kaksitoistavuotias, kun juostessani muuanna päivänä rinta tuulta vasten, koira vierelläni, hän saavutti minut, tarttui käteeni ja juoksetti minua vieläkin nopeammin. Rinteen huipulla, mihin hengästyneinä pysähdyimme, kohotteli tuuli niin epähienosti helmojani, että häpesin tuon kauniin pojan edessä. Mutta hän ei pälyillytkään paljaita sääriäni, kuten muut, vaan puuhaili koirani kanssa, ja minä lakkasin kainostelemasta.
»En tuntenut häntä, en ollut koskaan tätä ennen häntä nähnyt, ja huomasin, että hän oli siisti, yhtä siisti kuin minäkin. Se miellytti minua, sillä en ole koskaan sietänyt likaisuutta. Hän oli paljain jaloin, paljain säärin kuten minäkin, mutta ne olivat pestyt ja vain tomuiset. Kädet, kaula ja kasvot vasta pestyt. Housut ja paita myöskin puhtaat, vaikkakin paikatut. Kaikki tämä miellytti minua, samoinkuin hänen avoimet sinisilmänsä. Ainoa, mikä ei ollut minun makuuni, oli hänen tukkansa, silmäripsiensä ja kulmainsa punaisenruskea väri.
»Häntä näytti myöskin miellyttävän minun asuni, joka oli hänen omansa kaltainen, mutta siitä vakuuttautuakseen hän loi minuun vain lyhyen katseen. Olin utelias tietämään, mistä hän oli, ja kysyin sitä häneltä.
— 'Palonnieristä', vastasi hän melkein miehisellä äänellä katsomatta minuun ja silitteli koirani päätä.