»Olin täyttämäisilläni kolmekymmentä vuotta… Olin tullut maailmaan kaksi viikkoa ennen pyhän Yrjön päivää, mikä juhla sattuu aina samalle päivälle, ja huhtikuun ensimmäinen viikko oli juuri menossa. Vihan lauhduttua Akimen katse pysähtyi pitkäksi aikaa nilkkaani ja viimein hän sanoi:
— Rada, sinulla näkyy olevan vuohen nilkka, joka, kautta kunniani, on hyvin soma: etköhän näyttäisi minulle polveasi? Jos se on yhtä kaunis kuin nilkkasi, nain sinut, Rada!…
»Akimen puhuessa näin istuin maassa kutoen sukkaa, hänen seistessään edessäni sauvaansa nojaten. En ollut näinä viitenä vuotena katsonut häntä kolmasti kasvoihin, en häntä enempää kuin ketään muutakaan, senjälkeen kun minulla oli vain yksi silmä; mutta kuullessani hänen sanovan, että hän naisi minut, jos polveni oli kaunis, kohotin päätäni, sillä luulin hänen kadottaneen järkensä. Silloin näin, että Akimella oli sievät mustat viikset ja kauniit, kiihkeät silmät. Minä vain katsahdin häneen. Sellaiseen ei voi katsoa kauan. Mutta se oli kylliksi, jotta päätin näyttää hänelle polveni, samalla kun sanoin itsekseni: 'Nyt, Rada-tyttöseni, ovat lumikylvyt ja kierittelyt lopussa; nyt tulee jotakin muuta'. Mutta kun samalla tunsin itseni nöyryytetyksi, sanoin kiusoitellen:
— Ohoi, Akime-parka… Jos sinun olisi naitava kaikki, jotka ovat näyttäneet sinulle polvensa, tarvitsisit kokonaisen kasarmin.
— Rada, minä vannon naivani sinut!… Syökööt sudet lampaani, jollen nai sinua!…
— Ei ole tarvis vannoa, Akime: miehen on luvattava mitä tahansa, sillä nainen pyytää kuuta taivaalta, niinpian kuin hän näyttää polvensa. Mutta minä en ole noita naisia. Kas tässä polveni, Akime.
»Ja minä paljastin sen nostamatta katsettani Akimeen, ja jatkoin kutomistani. Silloin Akime sieppasi päästään raskaan reuhkanansa ja paiskasi sen maahan sellaisella voimalla, että tuo tuulten pieksämä lakkipahanen halkesi kuin sierakko. Samassa jäntereinen käsivarsi kiertyi ympärilleni ja kohotti minut maasta. Sallin hänen kantaa itseäni, mutta niinpian kuin hän laski minut maahan, livistin tieheni, en paetakseni häntä, vaan kiihdyttääkseni häntä yhä enemmän ja saadakseni hänet unohtamaan, että olin silmäpuoli.
»Hän unohti sen siinä määrin, että hän, juostuaan ketojen ja kunnaiden poikki saavuttamatta minua, heitti sauvansa jalkoihini ja sai minut siten kaatumaan. Toisin sanoen, en odottanutkaan muuta kuin saada kaatua hänen syytään. Miehen on aina kannettava syy, sillä jos hän, jonka käsivarsi on kova kuin puu, olisi lisäksi syytön, miten kävisi meidän naisten? Jollei syy olisi ollut Akimen tuona iltana pienessä jalavametsikössä, — kun lampaat määkivät kuin erämaahan jätettyinä ja molemmat aasit näyttivät ihmettelevän pitkää poissaoloamme — kuinka olisikaan käynyt seuraavana talvena Rada-paran, joka kantoi sylissään Floritchicaansa, ja sairasti vatsaansa kuten Sultana, vaunusepän tytär, eikä voinut enää liikkua enempää kuin Maria, jota Akime ihasteli.
»Akimen täytyikin melkein yksin hoitaa isäntämme molemmat lammaslaumat, valmistaa juusto, etsiä kuivia puita, keittää mamaliga ja kala_borshi_, vieläpä pestä liinavaatteet kuoritussa maidossa, estääkseen niihin tulemasta syöpäläisiä.
»Mutta pian Akime-parka sai kyllikseen sekä työstä että sairaasta vaimosta. Minä puolestani olin niinikään saanut tarpeekseni sekä vuoteesta että liian hyvinvoivasta miehestä. Siksipä hän, oltuamme naimisissa kaksi vuotta, sanoi minulle eräänä päivänä sen, mitä itse olisin tahtonut sanoa hänelle: — Kuulehan, Rada, olemme tehneet tyhmän kaupan. Olen tehnyt sinut sairaaksi ja sinä olet tehnyt minusta orjan, kun meillä kummallakin sensijaan kaksi vuotta sitten oli paremmat päivät. Nyt korjaamme erehdyksen. Minulla on kaksikymmentä lammasta, siinä koko omaisuuteni. Sinulla on melkein sama määrä. Annan sinulle omani huomenlahjaksi lapsellemme, mutta anna sinä minun lähteä 'Herran nimeen'. Näin menetellen on pikku Floritchicalla ennenpitkää toimeentuleva äiti, joka huolehtii hänestä. Minä lähden maailmalle etsimään uutta isäntää. Ja vannon, Rada, etten enää pyydä naisien näyttämään minulle polviaan enkä heitä sauvaani niiden jalkoihin, jotka koettavat paeta minua.